tiistai 5. joulukuuta 2017

Naapureiden naapuri

Minulla on uusi naapuri.
Tai siis kymmeniä uusia naapureita.

Tai siis minä olen naapureideni uusi naapuri.
Siis, olen muuttanut.

Olin asunut  uudessa asunnossani pari  päivää,  kun ovikello  soi illalla aikaan, jolloin ovikelloja ei enää soitella.
Säikähdin.
Otin koiran syliini ja kurkistin oveni  silmäreiästä. Onko sen nimi  "silmäreikä"? Vai " ovisilmä"?
Outoja nimiä kumpikin.

No, joka tapauksessa, näin reiästä pari  tosi tummaa, irakilaisten näköistä (  tunnen monia irakilaisia)  nuorta miestä, jotka nauroivat keskenään ja tuijottivat oveani.
Ylävartalot paljaana, alavartalossa vain pyyhkeet.

Eivät ehkä tulossa minulle iltakahville, ajattelin ja aukaisin ovea vain hiukan ja varovasti.
Miehet nauroivat ja osoittivat minulle oveani: "AVAIN!"
Kurkkasin oven taakse.
Avain keikkui lukossa.
Olin unohtanut avaimen ulkopuolelle oveen.

Että sillälailla. Ehdinkin jo asua tässä pari päivää hukkaamatta avaimiani.
Kiittelin ja miehet menivät hissiin puolialastomina.
Sitten huomasin pesuämpärin.
He olivat menossa saunaan.

Niin se maailma muuttuu; suomalaiset ovat vaihtaneet kaalikääryleet kebabbeihin ja  irakilaiset  kuumavesihöyryaltaat  suomalaisiin saunoihin.

Minunkin maisemani  on muuttunut.
Ennen heräsin aamulla katsellen viikunapuun suuria lehtiä ikkunan takana, nyt nautin herätessäni korkeista tuulessa heiluvista männyistä.

Niin Suomi.
Hyvä olla.

torstai 12. lokakuuta 2017

Avaimet hukassa

Kaikillahan meillä on joskus avaimet hukassa, kun olemme lähteneet kiireellä ulos.
Niin minullakin.

3-4 kertaa viikossa, ja joka viikko.

Ihan pikkuisen minua hävettääkin tämä asia.
Miksi en saa kallooni sitä, että avaimet on otettava mukaan kun lähtee kodista!

Elin 8-vuotta Sörtsön kanssa niin, että avain oli yötäpäivää ovessa.
Tultiin ja mentiin ja avain riippui aina valmiina lukossa.
Italiassa kun voi asua myös jonkun vuoristokylän tai pikkukaupungin ulkopuolella, niin kaukana kaikesta, että itse Heidikään ei sinne muuttaisi.
(Siis se vuoristoheidi piirretyissä.)

Viime viikonloppu:

Perjantai:

Astun ulos bussista painavien ruokakassieni kanssa ja etsin samalla kuumeisesti avainta laukun sivutaskusta.
Ei löydy.
Ei voi löytyä kun ei ole.

Soitan huoltopalveluun ja lupaavat tulla avaamaan oven.
Onneksi alakertalainen tulee perässäni, niin pääsen sisälle lämpimään rappukäytävään odottamaan huoltomiestä.
Istun rapussa ja odotan. Parikymmentä minuuttia matelee hitaasti, eikä ovenavaajaa näy.

Haukottelen ja laitan käteni lämpimään taskuun.
Pyörittelen tutun tuntuista pientä palloa taskussani ja hätkähdän.
Oii! Avain!!

Soitan vauhdilla huoltopalveluun ja selittelen, että ei tarvitse tulla kun avain oli pudonnut taskusta ja löytyikin jo oven edestä.
Pölö pölö.
Olisitko itse kehdannut soittaa ja sanoa, että "Ei tässä mitään, avain on taskussa."

Lauantai:

Siskontyttöni kylässä, ja kahvittelujen jälkeen päätämme tehdä pitkän kävelylenkin järven rannalla.
Nautimme syksystä ja auringosta kolmisen tuntia, ja lopuksi väsyneinä istumme kahvilaan lämpimälle juomalle.
Koira makaa lattialla jaloissamme  puolikuolleena kävelystä.
Nyt kotiin lämpimään.

Ei löydy avainta.

Etsin kahvilan pöydän alta ja tiedustelen kassalta, vaikka tiedän jo missä avain on.
Riippuu keittiön naulassa.

Soitamme pojalleni Thomakselle, jolla on vara-avain, sillä huoltopalvelu maksaa 60 e viikonloppuisin.
Thomas on vuoden aikana kiikuttanut muutaman kymmenen kertaa äidilleen avainta toiselta puolelta kaupunkia, kunnes vaihdoin huoltopalveluun.
Se on ilmaista.
Paitsi jos siinä on joku määrä, että 20-kerran jälkeen joutuu maksamaan.
En tiedä, mutta pian se selviää.

Olin jo saanut hyvän idean laittaa vara-avaimen piiloon läheiseen mäntyyn, mutta onneksi en ehtinyt sitä tekemään.
Seuraavana päivänä mäntymetsä oli ajettu maantasalle.

Thomas oli töissä, eikä vastannut puhelimeen, joten kiertelimme pari tuntia kauppakeskuksessa miettien kuka meitä voisi auttaa, jotta pääsisimme sisälle asuntooni maksamatta 60-euroa.
Lopulta saimme kiinni ystäväni, joka oli mökillä laittamassa kuusen taimia, ja hän lupasi tulla hakemaan meidät ja kyyditä Thomaksen työpaikalle 20-km.päähän hakemaan avainta.

Kun Thomas näki minun ilmestyvän työpaikalle,ilme kertoi, että hän tiesi etten tullut toivottelemaan lapselleni hauskaa viikonloppua.
Huokaisten, sanomatta mitään, hän lähti hakemaan avainta takahuoneesta.

Voi sitä riemua, kun viimein saimme avaimen.
Nopeasti kotia kohti.
Hississä heiluttelin hymyssä suin avainta kädessäni, kun saavuimme kerrokseeni.

Jähmetyin.
Tuijotin asuntoni ovea.

Mikä ihmeen pallo oveni lukossa heiluu?

PS. Kuva sieltä jostain Umbrian kukkuloilta, missä asuin.

torstai 21. syyskuuta 2017

"Joko tai"

Italiassa asuessani kun soittelin jollekin suomalaiselle, Italiassa asuvalle ystävälleni, meidän keskustelumme olivat usein seuraavanlaisia:

"Mitä sä teet?"
-"En mitään. Makaan sohvalla. Pitäis siivota."

Seuraavanakin päivänä vastaus oli sama: "En mitään. Pitäis siivota. Makaan sohvalla."

Me suomalaiset olemme aika hassuja, usein meiltä puuttuu tekemisissämme kultainen keskitie.
Voimme vain maata sohvalla miettimässä mitä pitäisi tehdä, tekemättä yhtikäs mitään.
Mutta sitten kun aloitamme, emme osaa lopettaa.

Kun imuri on otettu esille, niin  innostutaan siivoamaan kaappeja, pesemään kylppärin laattoja, ja leipomaan pullaa pakastimeen.
Hiki lentää ja unohdetaan syödäkin, ei ole aikaa pysähtyä.

Italialaisilla on  jokapäiväiset rytmit ja aikataulut. Joka päivä tehdään jotain, koskaan ei huhkita.
Italialaiset pesevät kylppärin joka aamu, leikkaavat ruohikon maanantaisin, tiistaisin pyykkipäivä, perjantaisin silitetään.
Kotihommilla on lukujärjestys, jota noudatetaan.

Sama pätee muihinkin asioihin, eikä vain kotihommiin.

Jos italialaiselle tarjoat suklaata tai karkkia, hän ottaa yhden, ja jos oikein tykkää niin jopa vielä toisenkin, mutta ei koskaan enempää.
Me suomalaiset aukaisemme suklaalevyn ja syömme suklaan niin, ettei jää muruakaan paperille.
Käymme keittiössä juomassa vettä puolessa välissä suklaalevyä, jotta pystymme syömään 200gr. Fazerin sinistä kerralla.

Kerran olin lääkärissä, missä minun piti polkea kuntopyörää kovaa vauhtia.
Lääkäri ihmetteli, miten jaksoin polkea niin kauan ja hidastamatta vauhtia.
Hän sanoi, että kaikki italialaiset naiset lopettavat pyöräilyn välittömästi jos hiukankin väsyttää.

Minä poljin.
Jaksoin tai en.
Kun oli käsketty.

PS. Kuvassa suursiivousta mökillä Assisin kukkuloilla.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Bussissa

Maanantaiaamuna ryntään bussiin toisten puolinukkuvien töihinmenevien seassa.

"PIIP PIIP PIIP!!!" Bussikortin leimauskone sekoaa. Kuukausikorttini  on mennyt umpeen.
Jään seisomaan paikalleni tuijottaen bussikuskia ja heiluttaen samalla korttia kädessäni.

Sopeutumisprojektini  Suomeen on vaiheessa kaksi, eli olen oppinut jo suomalaisia käytäntöjä, joten pystyn toimimaan melko huomaamattomasti muun kansan joukossa, vaikka  monet asiat toimivatkin eri lailla kuin Italiassa.

Mutta sitten tulee välillä yli- ja alilyöntejä, eli joko käyttäydyn kuin italialainen unohtamalla kokonaan  Suomen sosiaaliset säännöt,  tai sitten muutun poliisiksi, joka kyttää muiden ihmisten käyttäytymistä, että jokainen suomalainen noudattaa sääntöjä.
Kuten eräänä päivänä kun bussiin astui tyttö, joka ei ollut viitannut kädellä pysähtymisen merkiksi mutta bussi pysähtyi  silti ja otti tytön kyytiin. Olin vähällä juosta tytön luokse tuhisemaan:
"Kuule, et viitannut. Pois bussista ja takaisin pysäkillle."
Etsin vielä kultaista keskitietä omaan käyttäytymiseeni.

Useimmiten teen kuitenkin alilyöntejä, kuten neuvon siskoani parkkeeramaan autoa kaupungin keskustassa pieniin koloihin ja läntteihin, jotka eivät nyt ihan varsinaisia virallisia parkkipaikkoja ole,  auton alle kun  jää jotain viivamerkkejä tai osa autosta on jalkakäytävällä, mutta auto mahtuisi siihen aivan nappiin.
Ihan turhaan jää hyviä autopaikkoja  tyhjilleen kaupungin keskustan epätoivoisessa parkkipaikan etsinnässä.

Alilyönniksihän se meni bussikortinkin kanssa. Jos joka päivä kuljen samalla bussilla ja maksan matkani, niin eikö se ole ihan oikeus ja kohtuus, että silloin tällöin voin kulkea myös lintsillä, maksamatta. Italialaisessa kaupunkibussissa se oli ihan normaalia, että osa ihmisistä matkusti ilman lippua. Joillain se oli tapa, jotkut eivät  olleet ehtineet ostaa lippua tai ei ollut pikkurahaa siihen. Bussikuski vain ajeli ja jätti lippuasiat matkustajille, jotka tiesivät saavansa sakot, mikäli tarkastaja astuisi bussiin. Paitsi jos olet tarpeeksi nopea hyppäämään bussista kadulle.

Tällä kertaa oli onnekseni mukava kuski, joka pienen juttelun jälkeen osoitti minulle penkkiä, johon helpottuneena istahdin. Viereeni istui  nuori nainen, mistä  tulin iloiseksi, sillä tunsin itseni laihaksi.
Kukapa lihavan viereen istuisi,  joka vie ruhollaan puolitoista penkkiä.
Yritinkin istua niin, että vieruskaverin hihakaan ei osuisi omaani. Tässä me laihat vain istutaan vierekkäin.

Luin seinäkyltistä: Astu bussista ulos rauhallisesti takaperin.
Häh? Laitoin lasit päähäni ja luin uudelleen.
Ai , lastenvaunujen kanssa.

Yhtäkkiä joku meinasi juosta pysäkiltä starttaavan bussimme eteen,  ja kuski tööttäsi kovaäänisesti.
Kukaan ei reagoinut mitenkään.
Paitsi minä tietysti huudahdin ääneen:" Voi ei ! Läheltä piti!"

Tämä on se kompastuskiveni.
Minun on mahdotonta oppia olemaan puhumatta itsekseni.


PS.Kuvassa italialaissuomalainen aamupalani  ennen bussiin menoa: Puuroa ja espressoa.

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Hammaslekuri

Hammaslääkärin lasiovessa lukee: "Soita kelloa".
Auringonsäteet paistavat suoraan silmiini ,ja yritän tirkistellä, missä se ovikello on.
Ei löydy.
Mietin, että pitäisiköhän mennä hammaslääkärin vastaanottohuoneen ikkunan alle  huhuilemaan.
Samassa kuuluu klik ja ovi aukeaa itsestään.
Joku oli nähnyt  huolestuneen  pärstäni ovivideolta ja aukaissut  oven.

Odotushuone  on moderni ja siisti mutta lämminhenkinen  kuin kodin olohuone.
Istun alas nahkaiseen nojatuoliin ja vilkaisen  seinällä olevaan televisioon.
Hammashoitaja kävelee käytävää minua kohden hymyillen samalla leveästi.
Kyllä minäkin hymyilisin, jos ei olisi porakone seinän takana odottamassa.

Astun hennon, tumman hammashoitajan  perässä sisälle poraushuoneeseen.
Hammaslääkäri  valkean valkoisessa takissaan antaa minulle kättä ja esittelee  itsensä:
"Hei Leila! Olen Roberto."
Vai niin, ajattelen minä.
Roberto huomaa epäilevän, harhailevan katseeni ja jatkaa:
"Istu alas. Ei tarvitse pelätä, olen helläkätinen ja voit nostaa heti kättä jos vähänkin sattuu."
Roberto on mukavan, leppoisen ja luotettavan näköinen, pitkä kolmekymppinen mies, joten päätän luottaa.
Eihän tässä nyt oikein muutakaan voi,  kun on viisikymppinen eikä viisivuotias,  joten jätetään tällä kertaa itku ja huutokohtaus väliin.
Istun tuolille ja hammashoitaja aukaisee minulle pääni yläpuolella, katossa olevan TV:n.
Kysyy: Musiikkia vai tv - ohjelma?"
Valitsen musiikin,  sillä ei tämä ole ihan nappiin oleva paikka katsella rakkauselokuvaa, ja itkeä hammaslääkärin takin hihaan.

Roberto hoitaa hammastani ja aina välillä rauhoittelee silitellen käsivarttani.
Ihme ja kumma, oloni on levollinen.
Melkein unohdan olevani hammaslääkärissä.
Sanoin melkein.
Roberto tuoksuu hyvälle,  puhtaalle, miedolle saippualle.
Rentoudun.

Illalla nukahtaessa tunnen vieläkin hammaslääkärin miellyttävän tuoksun ympärilläni.
Rakastuin hellään ja turvalliseen hammaslääkäriini.
Ei mitään forever rakkautta.
Mutta kyllä tämä yhden päivän kestää.
Kunnes rakastun päiväksi johonkin toiseen.
Vaikka liikennepoliisiin.

PS. Kuvat odotushuoneesta.












lauantai 16. huhtikuuta 2016

Pieni punainen kortti

Pyyhin pölyjä laiskasti kirjahyllystä, kun yhden kirjan välistä putoaa pieni punainen kortti.
Rakkauden väri.
Syntymäpäiväonnittelut  Sörtsöltäni.
Luen kortin:  "Olet epätoivoinen tapaus, mutta en voisi elää ilman sinua. Ti amo. Rakastan sinua."
Kyyneleet valuvat silmistäni, nyyhkytän, itken, lopulta ulvon.

Minä ja Sörtsö olemme eroamassa.

En voi enkä haluakaan palata takaisin; kääntyä ympäri, aloittaa alusta, etsiä ja löytää uusia onnellisimpia polkuja.
Surutyö on silti tehtävä, käytävä  sydän verellä läpi 7-vuotta elämää.
Yhteiset aamunaurut,  käsi kädessä rohkeasti läpikäydyt vaikeudet ja surut, iloiset loma-matkat, riidat jotka loppuivat itkuun ja rakkauteen.
Muistoja yli äyräiden,  kipuja jotka purkautuvat loputtomilla kyynelillä.
Itken minä, itkee Sergio.
Vain yksi ajatus:  "Miksi meille kävi näin?"

Miksi rakkaus ei riittänyt onnelliseen elämään?
Eikö rakkaus ole kaikkivoipa, ääretön, kaiken kestävä ja kärsivä?

Minä olisin halunnut muutoksia, Sergio muuttumattomuutta.

Se mikä oli Sörtsön ilo, oli minun suruni.
Hän halusi pysyä tässä kaikessa tutussa ja turvallisessa;  Spoletossa, missä lapsuuden kujeet, nuoruuden rakkaudet,  sukutalo viljapeltoineen,  lapset ja lapsenlapset.

Minä olisin halunnut aloittaa alusta uudessa paikassa, uudessa meidän elämässä.
Viimeisen vuoden aikana koin itseni päivä päivältä surullisemmaksi, toivo sisäisestä rauhasta hiipui,  tämä ei ollut minun paikkani, minun kotini.
Minä en kuulunut Sergion perheeseen, minä olin yksinäinen äiti, jonka lapset olivat Suomessa.
Minä olin minä ja Sergio oli Sergio, emme olleet enää me.
Ymmärsimme,  että ollaksemme onnellisia, meidän on erottava.

Kävelen ulos elämästäsi haparoivin  askelin,  mutta tiedän, että olemme tehneet ainoan oikean päätöksen.
Tulevaisuus lahjoittaa vielä meille kummallekin iloa ja hymyä, uusia alkuja.

Kunhan vain jaksan kävellä ulko-ovelle asti, ulkona paistaa aurinko.










maanantai 21. maaliskuuta 2016

Eilen

Loma-asuntooni Tortoretoon tuli eilen tämän kevään ekat  Suomivieraat  vuokralle viikoksi.
Hotellin siivoojat olivat  pesseet  asuntoni  tiptopkuntoon ja vaihtaneet sänkyyn puhtaat, tuoksuvat , valkoiset  lakanat.

Laitoin peiton valkoisen lakanan päälle, ettei se likastuisi ja istahdin sitten mahdollisimman pieneen tilaan sängynreunalle odottamaan vieraiden saapumista.
Istuin hiljaa paikallani ja tuijotin sementtiseinää.
Että asunto pysyisi puhtaana.

No, huomasin, että tiskipöydälle oli jäänyt kattila alassuin kuivumaan.
Sekoitti selvästi huoneen harmonian, joten nousin ylös nostamaan kattilaa kuivauskaappiin.
Vikatikki.
Olisin vain jäänyt kiltisti paikalleni tuijottamaan seinää.

Kun olin saanut kattilan hyllylle, kumarruin alas kuivaamaan vesitippaa lattialta ja nousin samantien vauhdikkaasti ylös.
Ja vauhdikkaasti löin pääni astiakaapin auki jääneen oven terävään reunaan.
Kiljahdin kivusta ja nostin samalla vaistomaisesti käteni pääni päälle kipeään kohtaan.
Verta! Käteni olivat aivan veressä!
En jäänyt miettimään oliko kalloni halki ja pitäisikö ajaa ensiapuun, tuijotin vain punaisia käsiäni ja mietin, että miten saan veren pestyä pois jättämättä jälkiä ovenkahvaan, lavuaariin, pyyhkeeseen ja ties minne.
Tiskipöydän reunalla kökötti kahden litran vesipullo, joten päätin aukaista sen pestäkseni verta pois päästä, hiuksista ja käsistä.
Toinen vikatikki.

Vesi suihkusi pullosta vaatteilleni , ja lopuksi pullo putosi lattialle heittäen vauhdilla vedet parketille.
Apua!
Soitin siskolleni Suomeen henkisen rohkaisun tarpeessa.
Rakas siskoni karjui puhelimessa : "Kyllä sä oot hullu! Miten sä aina kohellat! Ethän sä voi ottaa asiakkaita vastaan tukka veressä!"
En kai voi joo.
Että se siitä rohkaisusta.
Suljin puhelimen ja soitin samantien ystävälleni Riitalle, joka ymmärtää sieluni salatkin, joten ajattelin, että sieltä tulee varmasti myötätuntoa ja neuvoja katastrofiini.
Riitta huusi puhelimeen: "Sä oot uskomaton! Miten joku mies voi olla sun kanssa, sen täytyy käydä psykiatrilla, että kestää  elää sun vierellä !"

Siinä sitten seisoin keskellä lattiaa, jalat harallaan, hiukset ja kädet veressä, vaatteet märkinä, ja vedenpaisumus jalkojeni alla.
Mietin: "Kuka pönttö on kirjoittanut  sanonnan "ystävää hädässä autetaan"."
Muutan sen: "Ystävää hädässä haukutaan."

Ja purskahdin nauruun.