tiistai 30. joulukuuta 2014

Buon Anno 2015!

Jos satutte olemaan Italiassa uudenvuoden yönä, niin tässäpä teille vinkkejä, miten voitte juhlia.
Vuosien varrella olen toteuttanut kaikki nämä vaihtoehdot, ja voin vakuuttaa, että italialaisille uudenvuoden yö on juhlista juhlin.

Siihen valmistaudutaan kampaajalla ja ostamalla kaupasta pikkumustaa ja glamouria.
Eleganttisuus on illan valttisana, jopa nuorilla, jotka yleensä pukeutuvat farkkulinjaan.

Kukaan ei kökötä uudenvuoden yönä yksin kotona, lapset ja vanhuksetkin ovat mukana juhlissa, lakerikengissään tukka kammattuna.

He jotka haluavat juhlia kotona, järjestävät koti-illallisia perheen tai ystävien kesken.
Illallinen aloitetaan yhdeksän aikaan illalla ja lopetetaan keski-yöllä syötäviin linsseihin, sillä niiden uskotaan tuovan onnea ja ennenkaikkea rahaa.
Tuovat ne jotain muutakin kyllä, huomaat yöllä nukkuessasi mitä.

Keskiyöllä juostaan joukolla pihalle ampumaan raketteja, poksautetaan kuohuviinipullot ja pussaillaan uudenvuoden onnittelut lapsista vanhuksiin.
Juhla jatkuu myöhään aamuyöhön olohuoneessa tanssien.

Jokaisen kaupungin keskustassa järjestetään myös eri laulajien ilmaiskonsertteja.
Tuhannet ihmiset suuntaavat piazzalle kuohuviinipullo kainalossa.
Tämä on ollut yksi hauskimpia kokemuksiani siskontyttöni Lotan kanssa, sillä kun kello löi kaksitoista yöllä, tapahtui jotain sellaista, jota emme osanneet odottaa.

Ihmisjoukko huusi yhteenääneen laskien viimeiset vanhan vuoden sekunnit ja sekunnilleen uuden vuoden alkaessa sadat kuohuviinipullot poksahtivat yhtäaikaa auki.
Spumantea vain hörppästiin ja sen jälkeen sitä suihkutettiin joka puolelta.
Kuohuviini satoi koko ihmismassan päällä ja hulluimmat suihkuttivat sitä suoraan viereisten kasvoille.
Minä ja Lotta olimme erikoisesti maalitauluina.
Nauroimme Lotan kanssa vatsat kipeinä, hiukset läpimärkinä kuohuviinistä ja meikit levinneinä pitkin kasvoja.
Sitten halailtiin ja suukoteltiin kaikki ympärilläolijat, tutut ja tuntemattomat.

Ravintoloissa järjestetään uuden vuoden vastaanottajaisillallisia.
Pöytä pitää varata etukäteen, sillä sali tulee täpötäyteen.
Menú on kaikille sama, yleensä monen ruokalajin  kalaruokaa, keskiyön linssejä unohtamatta.
Tunnelma on elegantti kauniine kattauksineen ja pöytäliinoineen.
Miehet istuvat tummat puvut päällä, naiset uusissa glamourissa uudenvuoden mekoissaan ja kampauksissaan jutellen ja nauttien.
Puolenyön shampanjan jälkeen, useissa ravintoloissa yhtye alkaa soittamaan tanssimusiikkia, joten yö jatkuu aamuyön tunneille asti tanssahdellen.

Nuoret järjestävät keskenään porukkaillallisia jonkun kotona tai vuoristoasunnolla.
Joko jokainen tuo jotain syötävää, tai illallinen tilataan valmiina ravintolasta.
Pojat ovat pukeutuneet tummiin pukuihin ja tytöt korkokenkiin ja kiiltäviin ja säihkyviin minihameisiin.
Keskiyön linssien ja kuohuviinien jälkeen jatketaan iltaa täysissä discoissa.
Kotiin palataan aamulla auringon noustessa.
Pysähdytään kotimatkalla vielä yhteiselle aamupalalle kahvilaan syömään vastaleivotut croissantit ja juomaan cappuccinot.

Uudenvuoden päivän aamuna koko Italia nukkuu.
Kunnes kello on 13 ja lounaan aika.
Kukaan italialainen kun ei jätä lasagnea syömättä, vaikka kuinka olisi juhlittu aamuun asti.

Hyvää Uutta Vuotta 2015!
Buon Anno 2015!

PS.Kuva viime uudenvuodenillasta kodissani.







perjantai 26. joulukuuta 2014

Auguri!

Eilen minut ja Sergio oltiin kutsuttu Monian, Sergion tytön uuteen asuntoon joululounaalle.
Tai oli siellä muutama muukin: lapsia, tätiä, setiä, mummua, serkkua, anoppia ja appiukkoa.
Ota noista sukulaisista selvää.
Parikymmentä joulun juhlijaa.

Kun saavuimme pihaan, Monia oli juuri kääntelemässä lihoja suuressa ulkoleivinuunissa.

Siellä paistui täytetty kana, villisika ja lammas, sekä muutama kilo rosmariiniperunoita.
Liha tuoksui portille asti.

Riccardo ja Stefano juoksentelivat pihassa edestakaisin kepit ja risut käsissä.
Aurinko paistoi ja lämpöäkin +17° niin kivahan siinä oli leikkiä vihreällä nurmikolla.
Suloisia lapsia, ajattelin ja huusin heille: "Ciao! Che fate?"
Eli, mitäs teette?.
Stefano:
"Me tehdään ansaa joulupukille."

Astuimme sisälle olohuoneeseen,
minne joulupöytä oli katettuna.
Asunto ei ole vielä kokonaan valmis, joten huoneessa ei ollut huonekaluja, ja pitkä pöytä tuoleineen mahtui näin hyvin keskelle tyhjää lattiaa.

Asunnossa on kyllä myös patio; aukeavat lasiseinät, joista voit ihailla Spoleton kukkuloita,
ja nauttia auringonpaisteesta.
Mutta Monia ei ole kattanut sinne.
Italialainen ei huomaa onko seinät lasia vai sementtiä kun saa hyvää ruokaa nenänsä alle.

Olohuoneeseen on juuri ostettu,
puu-uuni, missä on kypsymässä lasagne ja parmisaani eli juustoinen vihannesvuoka, sekä tortelliinit hellalla kanakeitossa.
Hiljaa haudutettua makoisaa ruokaa, ajattelee italialainen.

Keittiökin näyttää olevan täynnä tavaraa: kanasalaattia, makkaroita, bruschettaa, hanhenmaksaa, riiputettua kinkkua, friteerattua latva-artisokkaa, pinaattia ja muutakin mitä söin, mutta en nyt muista enää.

Minä toin tullessani suomalaista jouluruokaa: Kalavoileipäkakun ja joulutorttuja.
En ole unohtanut, mitkä ovat suomalaisia jouluruokia.
Mutta mistäs nämä italialialaiset sitä tietävät, että Suomessa syödään jouluna kinkkua eikä kalavoileipäkakkua.
Sen tekeminen kun onnistuu minulta niin hyvin.

Pöytä täyttyy nälkäisistä ja käymme alkupalan kimppuun huudellen:
"Buon appetito!"
Siinähän se iltapäivä meneekin, syödessä.
Aloitamme klo.13 ja lopetamme viiden uutisiin.
Lautaset vaihtuvat ruokalajien mukaan, puheen pölinä ja nauru täyttävät salin.
Sieltä täältä kuuluu mumisevia kommentteja: "Onpa hyvää."

Pari kertaa iltapäivän aikana ovikello soi ja joku yllätysvieras astuu sisään. Juo lasillisen viiniä seurassamme, toivottelee hyvät joulut ja jatkaa matkaansa:

Sörtsön serkku ja paras ystävä  on ensimmäinen yllätysvieras,
minäkin nousen antamaan hänelle poskisuukot tervehdykseksi.
Mukava, komea ja erikoisen tyylikäs mies.
Kun ovikello soi uudestaan, sisälle astuu joku nainen, kaiketi tyttärensä kanssa.
Kävelee suoraan Sörtsön luo kyselemään mitä kuuluu.
Minua ei huomaakaan, mutta ei se minua haittaa, sillä olemme vaiheessa friteeratut latva-artisokat.
Herkkuani, syön mielummin niitä kun juttelen jonkun tuntemattoman naissukulaisen kanssa.
Vai oliko nainen sukulainen?
Vai Sörtsön nuoruudenrakkaus?
No, sama se.
"Saiskos vielä pari artisokkaa?"
huudan pöydän päähän.

Viimeiseksi täytämme pöydän makeilla  jouluherkuilla.
Joulutorttunikin  näkyvät maistuvan vieraille.
Kerron sinne ja tänne sukulaisille joulutorttujen tekemisen vaikeudesta.
Hmmm.
Lopuksi poksautamme kuohuviinipullon.
Kiljumme kaikki yhteen ääneen:
Auguriii!!








tiistai 23. joulukuuta 2014

Joulua

Nyt aloitan joulusiivon, oikein sellaisen kunnollisen, missä akareilla ei ole mitään selviytymismahdollisuuksia.
Matot pihalle ja lumihankeen.
Ai niin, ei Italiassa ole lunta, eikä mattojakaan kuin yksi olkkarissa.

Jouluihmiset ovat jo paistaneet kinkut, laatikot ja tehneet piparit ja joulutortut.
Ostaneet joululahjat ja paketoineet ne kauniisti ja lähettäneet 100 joulukorttia, tietysti itse tehtyjä.
Nyt vain istuvat kynttilänvalossa tonttuhattu päässä Sylvian joululaulua kuunnellen.
En taida olla jouluihminen.
Olen juhannusihminen:
Makaan mielelläni laiturilla varpaat järvivedessä poutapilviä tuijotellen, tekemättä mitään.

Onneksi joulu tulee silti minullekin.
Kodissani on joulun tunnelmaa vaikka ulkona ei sadakaan lunta, vaan ikkunasta näen kukkivat ruusut ja viheriöivän pihan.
Iloinen italialainen joulu tulossa,
parikymmentä henkeä joulupöydän ympärillä viettämässä yhteistä joulua. Nuorin, sukulaisemme 4-kuukautinen upouusi poikavauva,  vanhin 94-vuotias Sörtsön äiti.
Haikeita hetkiäkin voi tulla; Ajatus, että omat pojat ovat Suomessani joulunvietossa, sekä lapsuuden joulumuistot, saavat helposti kyynelehtimään.
Olen silti kiitollinen tästäkin joulusta, Sörtsöstä, elämästäni äitinä ja kumppanina.
Ja panettonesta, italialaisesta joulukakusta.

Lähetän lämpöiset jouluhalaukset sinulle blogini lukija, ja toivotan onnellista joulua rakkaittesi kanssa.
Sitä samaa lähettelee Sörtsökin,
suu täynnä panettonea.







lauantai 20. joulukuuta 2014

Eilen

8.00:

Sörtsö astuu ulos kylpyhuoneesta. Tuoksupilvi perässä. 

Leila: "Tuoksut naisten hajuvedelle. Ketä naista sä oot halaillut?"
Hyvä kysymys sinänsä, mutta ei ehkä heti aamusta, kun mies ei ole ehtinyt kuin sängystä kylppäriin ajamaan partaansa.
Vai oliko vessassa ollut joku nainen piilossa yön yli? 

"Tämä tuoksu tulee mun uudesta partavedestä." "Ei ole hyvä tuote, pistelee kasvoja", sanoo Sörtsö ja antaa partaveden käteeni.
Katson tuttua punaista tuubia ja ajattelen: " Voi  tosiaan pistellä, jos käyttää partaveden sijasta mun parfyymi suihkugeeliä.


11.00:

Juoksentelen Perugian keskustassa jouluhulinassa.  En muistanutkaan, että Perugian vanhakeskusta näin kaunis.

Ja tiet liukkaat.

 Nahkapohjaiset nilkkurini liukuvat, ja lennän kaaressa kuin Matti Nykänen MM-kisoissa. Sukset vaan puuttuu. Hieno hyppy ja komea lasku maahan, en lyönyt edes päätäni. Jos haluat yksityiskohtaisempaa tietoa tapahtuneesta, niin voit lukea asiasta tämän päivän lehdestä; Corriere dell Umbria, sivu 16. 


12-15:

Suomalaisen ystäväni Riitan kanssa kauppakeskuksessa jouluostoksilla.

Näyttää siltä, että koko Italia jouluostoksilla, vaikka arkipäivä. Eikö ihmiset käy töissä? Ai niin, Italia on täynnä työttömiä. Ja nyt ovat kaikki minun edessäni jonossa ostamassa jouluksi uutta puhelinta. Saan palvelunumerokseni 20, ollaan numerossa 2. 

Vuoroa odotellessa käytämme Riitan kanssa hukka-ajan hyväksemme ja käymme ostamassa toisesta liikkeestä Riitan anopille joululahjan. Hajuveden. Riitalla on nuhaa, joten ei voi haistella eri hajuvesiä, ja minua ei paljon paina ystävän anopin tyytyväisyys lahjasta, joten valitsemme hajuveden paketin mukaan. Ei aavistustakaan mille se tuoksuu. 

Kierroksen lopuksi menemme syömään tunnelmalliseen ravintolaan. Pieniä pyöreitä pöytiä,  tuli takassa, jossa paistetaan torttua,  eli rieskan tyyppistä leipää. Se syödään lämpimänä suoraan tulelta ja täytetään ihan millä vaan; makkaralla, kinkulla, vihanneksilla, juustoilla jne. Syömme sellaiset ja juomme lasilliset valkoviiniä,  jonka tarjoaa talo. Sali on täynnä ihmisiä,  puheen pulina kuuluu joka puolelta. Tunnelma on leppoisa ja rento. Ja ystävän seurassa on aina mukavaa. 


17:

Kotona Spoletossa. Yllätys Sörtsöltä: Pöydällä vaasissa 20 punaista ruusua. Mutta ukkoa ei näy missään. Taitaa olla lenkillä. No, teen lempihommaani odotellessa. Nukun. 









keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Vintti

Sergio astuu sisälle keittiöön,
samalla hetkellä kun minä olen  asettamassa roomankaalia pöydänpäälle, lautaselle kuvattavaksi.
Tähtäilen tablettini kameralla kaalin varjoja ja valoja.
Sörtsö katselee touhuamistani ja toteaa sitten rauhalliseen tapaansa:
"Eikö sun pitäisi keittää se kaali, eikä valokuvata?"

Niin tosiaan.
Uusi tablettini on heikentänyt todellisuudentajuani.

Laitan kattilaan vettä kiehumaan hellalle, ja heitän kaalin veteen.
Tipsuttelen villasukissani olohuoneeseen, ja pysähdyn katselemaan joulupuskaani.
Ei näytä enää tuoreelta, havuille tuoksuvalta puskalta pihlajanmarjoineen.
Tulee mieleen Suomi.
Siis saunavihta.

Käännyn Sergioon päin sanoen:
"Kyllä meidän pitää sittenkin laittaa joulukuusi."
Sörtsö nyökyttelee päätään tyytyväisenä:
"Olet oikeassa, haen sen vintiltä."
Ohi ovat ajat kun joulukuusi haettiin metsästä, nyt se haetaan vintiltä.

Asunnossamme on vintti, jonne mennään sisälle katossa olevasta pienestä luukusta.
Lasketaan katonrajasta alas rautatikkaat, ja kiivetään niitä pitkin ylös vintille.
Sörtsön lastenlasten Riccardon ja Stefanon lempileikki;
mennä papan kanssa vintille.
Minä arvuuttelen sohvalta, touhua alhaalta katsellen, putoaako 2-vuotias  Riccardo tikkailta tällä kertaa vai vasta ensi kerralla.

Vintti on iso, koko asunnon kattava huone.
Mitä tahansa tarvitsen,
Sörtsö hakee sen vintiltä:
Tarvitsen kynttilöitä,
Sörtsö hakee vintiltä.
Haluan uuden taulun seinälle,
Sörtsö hakee vintiltä.
Kaipailen villapeittoa sohvalle,
Sörtsö hakee vintiltä.
Joulukinkun paisto mielessäni,
Sörtsö hakee possun vintiltä.
No, ei ehkä sikaa.
Ei ole ainakaan kuulunut röhkimistä katolta.

Vintti on kuin Mary Poppinsin laukku, siellä on kaikkea.
En tiedä tarkalleen mitä kaikkea.
En ole koskaan käynyt siellä.
Ei kiinnosta.

Sörtsö kantaa vintiltä laatikon,
missä kuusenkoristeita.
Kurkkaan sisälle:
Kullanvärisiä palloja.
Huokaisen;
"Hei. nämä on toissa vuotiset joulukoristeet!"
"Haluan ne viime vuotiset, sydämiä ja hopeapalloja!"
Sörtsö katsoo minua silmiin kärsivän näköisenä, mutta ei sano mitään.
Kiipeää takaisin vintille etsimään "sitä oikeata" laatikkoa kymmenien pahvilaatikkojen seasta.

Minä juoksen keittiöön ottamaan kaalia pois vedestä.
Otan valokuvia kypsästä kaalista.
Ihan erilaiset varjot keitettynä kuin raakana.

Vintiltä kuuluu Sörtsön tuhina:
"Ensi vuonna ostan kuusenkoristeet, joita käytetään joka joulu, aina ja ikuisesti."



Ps.Kuvassa roomankaali. Aikas makee, eikö?








perjantai 12. joulukuuta 2014

Kirja

Ki-ki-ki-kir-ja-kirja!
Sainhan sen sanottua.
Anteeksi änkytykseni,
oli niin tärkeää sanottavaa.

Siis minulta on ilmestynyt kirja.
Blogipostaukseni "Terkkuja Leilalta Italiasta" on julkaistu kirjana.
Kun sain vedoksen kirjasta käteeni,
luin sitä ja ajattelin:
"Ai, sä oot kirjoittanut tällaista."
Kummasti sitä unohtaa itsekin mitä on kirjoittanut.

Omistan kirjan äidilleni,
joka näki minun intohimoni ja rakkauteni kirjoittamiseen pienestä pitäen.
Äiti huokaili usein pilke silmäkulmassa:
"Odotan sitä päivää kun Leila kirjoittaa kirjan."
Se päivä tuli myöhään,
sillä Alzheimer on vienyt äidin muistin, eikä hän tunne minua enää.
Vien silti kirjani äidin käteen sanoen:
"Äiti, tässä se nyt on."
Äiti kokee kirjani lämmön.
Olen varma siitä.

Kirjaa kuuluisi myydäkin, joten illalla tutkiskelin uteliaisuudesta netistä miten se tapahtuu.
Tässä suomalaisen kirjailijan neuvoja, miten saada kirja myydyksi Suomessa.
Lisänä omat kommenttini.

1. Iso ja tunnettu kustantamo:
Kirjaa mainostetaan paljon.
-Kirjani kustantamo on pieni tamperelainen.
Toivottavasti pippurinen.

2. Kirjailija tunnetaan:
Julkkikset myyvät kirjaa jo nimellään.
-Voisin sanoa, että olen Teemu Selänteen Italiassa asuva sisko.
Kuka sitä tietää, sehän asuu Amerikassa.
Tässä Atlanttikin välissä.

3. Asua Helsingissä:
Paljon asukkaita, mainonnan keskipiste, joten kirja hyvin näkyvillä.
-Asun Spoletossa, aika kaukana Hesasta.

4.Kirjailijan vetävä ulkomuoto:
Media haastattelee mielellään hyvännäköisiä kirjailijoita.
-Pamela Anderson tyyppejä?
Mihin ikään asti nainen on seksikäs?
Ohi meni.

Että semmosta.
Mitäs tosta.

Kyllä te löydätte kirjani myös takahuoneen alahyllystä.
Jos haluatte.

Olen tehnyt sen!

Kirjoittanut kirjan!

PS.Kirjani on kirjoitettu suomeksi ja voit ostaa sen blogisivullani olevasta linkistä kustantajalta ilman postimaksua, nettikaupoista tai Suomessa kirjakaupoista.








keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Tiistai

Eilen oli tiistai.
Ihan tavallinen tiistai muille,
minulle syntymäpäivä.

Nyt toteat ehkä:
"Ai, no onnea!"
Eli: "Kiitos kiitos!"

En välittäisi synttäreistä ihan joka vuosi, tässä iässä riittäisi kyllä parin vuoden väleinkin.

Sörtsö oli innoissaan.
Herätti minut puoli viiden aikaan aamuyöstä.
Luulisin, en kyllä katsonut kelloa,
nukutti niin.
Tökkäsi kukkapuskan nenäni alle huudahtaen iloisesti: "Auguri!" "Onnea!"
Yritin hymyillä ja aukaista edes toisen silmäni vastatessani: "Grazie!"
Sain myös lahjan, jonka Sörtsö aukaisi itse.
Nopea mies.
Tabletti.
Jeeeee!
Tarpeeseen tuli: Olen kirjoittanut n.100 blogipostausta kännykkääni,
napsutellen tekstiä silmät viirussa.

Myöhemmin päivällä Petrik ja Thomas soittivat skype puhelun Tampereelta onnitellakseen äitiään.
Mahtava keksintö tämä Skype:
Voit puhua ilmaiseksi ja näet vielä
rakkaasi ruudussa.
Jos he ovat kameran edessä.
Petrik makasi sohvalla,
joten näin hänestä ruudun alareunassa osan hiuksia ja toisen silmän.
Tommista en tiedä missä istui, mutta päätä ei näkynyt ollenkaan, vain hartia mustassa villapaidassa.
Onneksi äiti tunnistaa lapsensa hartiastakin.
Esteristä ei näkynyt mitään,
mutta ääni kuului.
Taisi olla suihkussa.
Facebookissa oli onnittelut,
ensimmäisen kerran näin Esterin kirjoittaneen suomea:
Paljon onnea anoppi!

Postissa tuli yllätys.
Siskoni Tiina oli lähettänyt paketin Suomesta:
Juicen CD ja mukana lappu, jossa siskoni muisteli aikoja, kun lököttelin päivät pitkät sängyllä Juicea kuunnellen ja runoja kirjoitellen.
Nuori ja romanttinen.
Ilmeisesti jo silloin viihdyin makuuasennossa niinkuin poikanikin, sänky on vain vaihtunut sohvaksi.
Oli paketissa pari suklaapötköäkin.
Älkää kertoko Sörtsölle,
Geishat kun olivat jo turvallisesti vatsassa, ennenkuin Sörtsö ehti ne näkemään.

Illalla Sörtsö vei minut vielä ravintolaan syömään,
sama paikka kuin vuosi sitten.
Tunnelmallinen sali;
pieniä pöytiä, himmeitä jouluvaloja ja romanttinen takkatuli.
Ulkona taivaalla valtavan kokoinen
valosydän.
Sörtsön mielestä naurettava,
minusta ravintolan kohokohta.
Kuin meille tehty.
Siksi palaan ensi vuonnakin.

Jos en unohda syntymäpäivääni.








maanantai 8. joulukuuta 2014

Robotti

Minusta on kiva lueskella monia erilaisia blogeja.
Mielenkiintoisia kirjoituksia,
ja henkeäsalpaavan kauniita kuvia.

Innostun kommentoimaan,
joten kirjoitan pitkän tekstin vastaukseksi.
Painan "lähetä"-nappulaa.

Todista ettet ole robotti.
Vai niin.
Ovatko robotit levinneet perheisiin?
Lukevatko robotit blogeja ympäri maailmaa?
Sillälailla se tekniikka kehittyy uskomattoman nopeasti.
Robotit jakavat kuulumisiaan netissä.
Ei pysy hämäläinen perässä.

Pienessä neliössä on jotain Lontoon sumua, taka-alalla epämääräinen teksti.
$√¥[~~}©¶π
Käsi ylös, joka osaa lukea sen.
Minä en.

Siristelen silmiäni.
Otan suurennuslasin esille.
Teksti vaikuttaa mongoliankieleltä.
Harmi kun ei tullut luettua mongoliaa lukiossa, vaikka kävinkin kielilukion.

Annan periksi,
keittelen mielummin kahvit.
Ei kommenttia.
Paitsi jos huomenna löydän joulumarkkinoilta robotin,
joka kommentoi puolestani.

PS.Kuvassa "joulun odotusta" kodistani.








lauantai 6. joulukuuta 2014

Suomi

Onnellinen voin olla maailmassa.
Rakkautta kokea vieraan taivaan alla.

Mutta juureni,
ne ovat tarrautuneet lapsuuteni kotimäntyyn.
Kasvaneet syvälle jäisen maan alle.

Äitini haalistunutta esiliinaa en voi unohtaa, en hellää, huolestunutta silmäystä,
en tuoreen leivän tuoksua keittiössä.

Kesäisen järven viileä vesi koskettaa tänäänkin ihoani.
Sateisen, kostean metsän marjat maistuvat yhä kielelläni.
Puhtaan, viattoman ensilumen rauha laskeutuu jälleen sieluuni.

Suomeni on kaukana,
pohjoisen revontulien,
tähtitaivaan suojassa.
Niin lähellä elämässäni,
sydämeni sykkeessä.
Voimana jokaiseen päivääni.

6.12. 2014  -Leila-








sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Petrik

Kun esikoiseni Petrik syntyi Assisin sairaalassa, oli hikinen kesäpäivä ja vieläkin hikisempi synnyttäjä.
Yli neljäkiloinen poikalapsi tuli kirkuen tähän maailmaan, pitkien ponnistelujen jälkeen.
Syntyi lapsi.
Syntyi äiti.

Nimeksi annettiin Petrik, koska italialainen toimittajaystävämme kirjoitti paikalliseen lehteen artikkelin ja onnittelut väärällä nimellä.
Petristä tuli Petrik, koska ystävämme ajatteli, että nimi kirjoitetaan k: lla, suomen kieli kun vilisee k-kirjaimia.
Niinpä poikani sai persoonallisen nimen.

Petrik oli suloinen, syvällinen lapsi.
Kun muut vauvat tuijottelivat vielä vaunujen reunoja, miettimättä sen kummempia, Petrik heilutteli helistintä kädessään ja tutki välillä keskittyneenä sen toimintoja.
4-vuotiaana Petrik oli jo oppinut lukemaan ja kirjoitteli omakeksimiään satuja ja tarinoita.
Päiväkodissa tädit olivat ällikällä lyötyjä, kun Petrik luki kirjoja muille lapsille.

Tämä äiti oli rakastava, mutta kokematon, nuori äiti.
Ei huomannut aina vaaratilanteita,
ei ymmärtänyt bakteerien saloista.
Antoi parikuiselle lapselleen cappuccinokoneella lämmitettyä äidinmaidonkorviketta Riccionen rannalla.
Ehkä vähän hiekkaakin seassa.
Muutaman kerran putosi lapsi parka syöttötuolistakin, kerran komeasti 30-senttinen leipäveitsi kädessään,
ja ulkona kävelyllä liukui avonaisista rattaista keskelle tietä, kun äitinsä oli unohtanut laittaa vyön kiinni.

Mutta hyvin poika kasvoi, terveenä,
ja äitikin oppi kantapään kautta virheistään.

Petrik loisti koulussa tekemättä mitään, kunnes alkoi lukio ja huomio siirtyi ystäviin ja hauskanpitoon.
Niinä vuosina Petrik kokeili kaikkea laidasta laitaan:
Kävi kaikissa mahdollisissa rock-konserteissa ympäri Italiaa, oli "Mister School in Umbria" kauneuskilpailujen finalisti.
Oli vaihdossa S.Francescossa "huumeidenkäyttäjäkatusoittajaperheessä", ja palasi kotiin iltamenoiltaan, kavereilta ja milloin mistäkin, auringonnousun aikaan.

Muutamat yöt äiti vietti kattoa tuijotellen huolestuneena ja mietteliäänä.
Sydämessä kuitenkin myös luottamus lapseeni, jonka tunsin niinkuin ei kukaan.
Nuoruuden hulluudet oli käytävä läpi, mutta sisimmässäni tiesin aina, että Petrikistä kasvaisi vielä vastuullinen, rakastava mies.

Kaikki muuttui kun Petrik tapasi aurinkoisen italialaistytön, Esterin.
Lehti kääntyi elämän kirjassa:
Muuttivat yhdessä Tampereelle ja perustivat ensimmäisen, yhteisen kodin.
Äitikin pääsi mukaan seikkailemaan,
kun pakettiautolla, perä keikkuen, haettiin Ikeasta huonekaluja asuntoon.

Onnellinen pari.
Onnellinen koti.
Onnellinen elämä.
Onnellinen äiti.

Petrikkini,
tällainen äiti sinulle annettin.
Joskus kypsä ihminen, joskus raakile.
Kahta asiaa älä epäile koskaan:
Rakastan sinua,
ja olen ylpeä sinusta.

Aina ja joka päivä.

PS. Pari kuvaa: 1. Petrik
2. Petrik, Ester ja Tampere








torstai 27. marraskuuta 2014

Rahaton

Pyöriskelen marketissa kuin väkkärä.
Heittelen ruokatavarat ostoskärryyn, ja juoksen kassalle.
Kiire.
Siis minne?
Enhän ole edes töissä tänään.
Ota siitä selvää, ihmisen mielestä.

Kassaneiti vetää tavarani liukuhihnalla nopeaan tahtiin,
ja minä heittelen ne sitämukaa muovipussiin.
Maksun aika.
Kurkistan rahapussiini.
Hups!
Taskusta  löytyy 10-euron seteli ja paljon vihreää kangasta.

Mitä?
Olihan minulla aamulla vielä seteleitä, mihin ne olivat hävinneet?
Taivaan tuuliin?
Rahapussin pohjassa on pieni reikä.
Kyllä siitä senttiset ovat voineet pudota, mutta mitenkä paperirahat ovat siitä ängenneet itsensä ulos kadulle?

Blondin pieneen mieleen ei tullut siinä kohtaa, että jalassani oli tunti sitten ostetut talvinilkkurit, ja käsivarressa keikkui upouusi laukku.
Millähän ne oli sitten maksettu?
Perunoilla?

Otan  pankkikortin esille ja annan sen kassaneidille.
En muista tilinumeroa.
Napsuttelen  jotain numeroita summamutikassa:
Onnen numeroistani painooni.
Siis 912 ja 54.
Hmmmmm.
Kassa kimittää lyhyesti ja ytimekkäästi:
"Väärä numero."
Kas kummaa.

Kasvojeni väri muuttuu katkaravun vaaleanpunaisesta ylikypsäksi kirsikkatomaatiksi.
Söpertelen itsekseni:
"Soitan nopeasti pojalleni, hän muistaa numeron."
Ei auta vaikka muistaakin,
Tommi kun on tavoittamattomissa.

Kassajonolaiset muljailevat minuun päin, ja minä hymyilen takaisin kuin olisin juuri voittanut lotossa.

Kassaneitikin hymyilee ystävällisesti.
Hänellä on yespäivä,
kärsivällisyyttä riittää.

Italiassa palvelut toimivat työntekijän sen päiväisen mielialan mukaan.
Jos myyjällä on hyvä päivä, hän juttelee ja nauraa.
Jos hänellä on huono päivä, hän murahtelee.
Italian kielessä ei tunneta sanaa palveluammatti.

Onnekseni myyjällä on superpäivä.
Rakastunut? Laihtunut?
Nolona valitsen tavaroita pussista, mitkä jätän kauppaan.
Kymmenellä eurolla ei törsäillä.
Kassalle jäävät myös jugurtit, kahvi, gluteiiniton pasta ja leikkeleet.

Mitähän me tänään syödään?
Pieniä kiviä?

PS.Kuva päivästä kun ruokaakin oli.
Itse tekemää voileipäkakkua.
Aineet maksettu oikeella rahalla.








maanantai 24. marraskuuta 2014

Sumu lisääntyy

Tuli niin paljon lisää ulkosuomalaisten hauskoja sanontakommelluksia sumupostaukseen, että keräsin ne yhteen, ja tein toisenkin postauksen.
Me ulkomailla asuvat puhumme omaa ulkosuomalaiskieltä, samoja termejä käyttävät monet eri maissa.

Ei ole kaikki inkkarit aina kanootissa.
Jotkut rannalla.
Onneksi meitä kuitenkin ymmärretään.
Kai.

Tässä lisää ulkosuomea:

"Ruostutan leipää aamupalaksi."
(Paahtaa)

"Minä menen ylimenokäytävää tien yli."
(Suojatie)

"Olen ollut suksimassa talvella monet kerrat."
(Hiihtää)

"Katso eteesi! Varo pummia!"
(Puomi)

"Vedän pallivaunua perässäni."
(Pumppakärry)

Ulkosuomalaisen lapsi:
"Äiti, makkara räjähti taivaalla!"
(Salama, salami=makkara)

"Uimakisan voitti joku hunkarilainen.
( Unkari, Hungary)

"Annatko mulle tähtäimen pöydältä?"
(Kaukosäädin)

"Käytätkö sirkkeliä tehtävissäsi?"
( Harppi, saksaksi zirkel)

Osoitteena kirjekuoressa:
Valkovuoto
( Valkoluoto)

"Ostin pari kukkivapurkkia."
(Ruukkukukka)

Ulkosuomalaisen lapsi simpukoista:
"Onpa bulluja!"
(Isoja pyöreitä, pullukoita)

"Käytiin syömässä ensimmäinen joulupöytä."
(Jouluateria)

Ulkosuomalaisen lapsi:
"Äitilehmä syö pikkulehmä."
(Vasikka syntyy)

"Heitän samantien pastan lattialle."
(Lautaselle)

"Laitan tavarat jäätelökaappiin."
(Pakastin)

"Taloagentti tulee esittelemään asuntoamme."
(Kiinteistönvälittäjä)

"Koulun tirehtööri kertoi."
( Rehtori, director)

"Käsittely sinulle!"
(Syleily)

"Ilo-tyttö laulaa kauniisti."
(Tytön nimi Ilona)

Aina ei tarvita sanojakaan:
Anne, Roomassa asuva suomalaisäiti, oli oppinut italialaisilta tavan, laittaa sitruuna astianpesukoneeseen, sitä puhdistamaan ja antamaan tuoksua.
Annen pojan ystävä, 4-vuotias, katseli sitruunaa ja totesi:
"Ai, sun äiti pesee sitruunatkin astianpesukoneessa."

PS. Kuvassa kakihedelmäpuu Spoleton sumuisella kukkulalla.








perjantai 21. marraskuuta 2014

Sumua

Meidän kauan ulkomailla asuneiden suomen kielen käyttö, on välillä sumuista kuin tämän aamuinen Spoleton maisema.
Suomen kieli kehittyy ja muuttuu, joten ulkosuomalaiset eivät pysy perässä uusissa sanoissa ja sanonnoissa.
Lisäksi sanavarastomme supistuu vuosien myötä, joten kehitämme omia sanoja, joka ei sitten olekaan suomea vaan ulkosuomea.

Ei ole meillä aina kaikki muumit laaksossa, mutta toivottavasti kenelläkään ei mene herneet nenään, vaikka ei ollakaan jääkaapin kylmin kalja.

Tässäpä muutamia,
"ulkosuomalaisen sanomaa":

-"Siskoni sanoi, että kälyni on teeskentelemätön, johon minä:
"Eihän hän ole yhtään laiska."

-"Kuinka usein käyt maidottamassa lehmät?"

-"Lapseni lähti juuri kouluun syömät mukanaan."
(Eväät)

-"Käyn mennessäni työttömyystoimistossa." (Työvoimatoimisto)

-"Menen ostamaan laakerikenkiä."

-"Aivastuttaa, taitaa olla siittiöitä ilmassa."
(Siitepölyä)

-"Ajapa kierrukan toisesta tiestä pois."
(Liikenneympyrä)

-"I love your chlamydia!"
(Kukkia ihastellessa.)

-"Kylläpä on salamia taivaalla."
(Salamoita)

-"Oletko jo vaihtanut talvipyörät autoon?"
(Talvirenkaat)

-"Lääkäri määräsi kermaa ihottumaan."
(Rasva, cream)

-"Nyt on tarjouksessa Sokoksella näppylähanskat."

-"Saisinko pari kiloa syväjäädytettyä lihaa?)
(Pakastettua, ruumis syväjäädytetään.)

-"Käyn kuulemisessa yliopistolla."
(Luennolla)

-"Hiukseni ovat ponintähkällä."
(Poninhäntä)

-Joku sanoi, että oli pallo hukassa, vastasin: "Minkä värinen?" "Autanko etsimisessä?"

-"Kyllä ovat tätini pitkäaikaisia."

-"Ajan autoni syvätalliin."
(Parkkihalli)

-"Nyt tankkiasemalle."
(Bensa-asema)

-"Vaihdan batterin autooni."
(Akku)

Lisäksi ulkosuomalainen luulee läppäriä polkupyöräksi ja kirjoittaa sähköpostiosoitteen:
maija.meikäläinen.miukumauku@,
Maijalla kun sattuu olemaan kissakin.

PS. Kuvassa eilistä Umbrian sumuista maisemaa.








tiistai 18. marraskuuta 2014

Komerokauppa

Käteni ovat yltäpäältä jauhoissa,
vaivaan pizzataikinaa.
Tommin toivomuksesta,
tänä iltana syödään mamin tekemää pizzaa.
Huitaisen käsivarrellani hiussuortuvaa silmieni edestä ja tähtään toisella kädellä jauhopussiin.
Voi ei ! Jauhot eivät riitä,
tarvitsen lisää !

Hätä ei ole tämännäköinen.
Alakerrassamme on kauppa.
Kyläsellainen.
Pesen käteni nopeasti juoksevan veden alla, vetäisen aamutossut jalkaani ja pyyhällän raput alas kauppaan.
Sinne voi onneksi mennä  yöpuvussa.
Kukaan ei kiinnitä asiaan mitään erikoista huomiota.
Mutta ihan vain infona:
Mulla oli verkkarit.
Tälläkertaa.

Kyläkauppa on pelastus tässä tilanteessa, lähellä ja nopeasti.
Pieniä kyläkauppoja on enää muutamia, kitumassa siellä sun täällä, keskiaikaisissa vuoristokylissä ja maalaismaisemissa.
Harmi.
Kyläkaupalla on sykkivä sydän.

Näihin pikkukauppoihin eksyvät nykyisin vain "jauhon tai sokerin" hakijat, kun yllättäin ruokakaapista puuttuu jotain oleellista.
Ja paikalliset vanhukset:
Ajavat mopoautoillaan kaupan eteen, tekevät ostoksensa ja heittävät ne avonaiselle lavalle.
Palaavat kotiinsa päristellen, mopoauton perä uhkaavasti keikkuen.
Hoitavat silti homman.
En ainakaan ole nähnyt kuolinilmoituksia paikallisista mummoista ja papoista, jotka olisivat keikahtaneet mopoautoillaan.
Jos ei sitten joku ilmoitus ole jäänyt huomaamatta.

Kyläkauppa on sekainen, siivoamaton komero.
Ruokahyllyillä ovat sulassa sovussa juustot, maidot, lankakerät ja mutterit.
Periaatteella "paljon tavaraa, paljon myyntiä".
Hyllyjen välissä ähkit kapeilla käytävillä, ja kiität luojaasi jos olet niin onnekas, että pääset kassalle asti pudottamatta kyynärpäälläsi yhden yhtäkään tavaraa hyllystä.

Parman kinkut heiluvat katosta riippuen pääsi yläpuolella, kun kyykistelet ostoksia etsiskellen. Ilmassa leijuu riiputetun kinkun tuoksu tai haju.

Ihan miten vaan.

Lattiatason hyllyistäkin voi löytyä jotain mielenkiintoista ja tarpeellista.Tai tarpeetonta.

Polvillaan lattialla, löydät lattihyllyn takaosienkin aarteet.
Keksipaketti.
Sentti pölyä päällä.
Viimeinen myyntipäivä ennen kesää.
Ja nythän on marraskuu.
Kauppias ei ole "huomannut" moista.

Säästölinja näkyy myös muissa asioissa, kuten lämmityksessä.
Kyläkauppiaalla on aina villapipo päässä.
Ei ole varaa maksaa sekä kiinteistön korkeaa vuokraa että lämmitystä.

Takana ovat kyläkauppojen kulta-ajat, kun asiakkaita tuli pitkänkin matkan takaa, tekemään viikon ruokaostokset:
Lihaa, kalaa, tuoreita munia ja leipää, paikallista öljyä, viiniä ja villisikasalamia.

Näitä paikallisia herkkuja saa edelleenkin komerokaupasta,
mutta ihmiset ostavat ne marketeista.
Halvemmalla.

Marketeista et löydä vain sitä inhimillisyyttä, mitä on kyläkaupassa:
Kauppias tulee lihatiskin takaa kaupan puolelle, ja rupattelee kanssasi.
Kyselee vointiasi, lastenlasten syntymäpäivistä ja joko naapurisi on saanut talonsa myydyksi.
Ei kiirettä.
Yhtäkkiä raha onkin sivuseikka.

Se näkyy kassallakin.
Kyläkaupassa ei heilutella pankkikorttia.
Maksetaan käteisellä:
Joku maksaa heti,
joku tekee velkalistaa tilipäivään asti,
joku maksaa kun jaksaa,
joku ei maksa koskaan.

Pikkurahaa kassasta ei löydy.
Takaisin saatavan kymmensenttisen sijasta, voit valita kassan vieressä nököttävästä muovikupista karamellin.

Tässä syy, miksi rakastan komerokauppoja.








perjantai 14. marraskuuta 2014

Naapuri

Sörtsö on kertonut minulle, että naapurin harmaahapsinen mies on sokea.

Tai ainakin sanoo olevansa.
Todisteeksi siitä, pitää mustia aurinkolaseja päivin öin.

Minulla on epäilys, että sokea näkee.
Ei kuitenkaan varmuutta,
vaikka olen parisen vuotta tutkaillut verhon raosta, hänen tekemisiään ja liikkeitään.
Tutkimukset ovat vielä kesken.

Yhtenä iltana roikuin  makuuhuoneen avonaisessa ikkunassa, pimeässä, ihaillen tähtitaivasta,
kun kiinnitin huomioni sokeaan naapuriini, joka käveli tien reunaan.
Aikeena ilmeisesti ylittää katu.
Vetäydyin vähän kauemmaksi ikkunasta, tarkkailemaan tilannetta.
Olisinhan voinut, auttavana ihmisenä huudella sokealle: "Varo auto!" "Nyt ei tule autoa!" "Juokse!"
(No, tuskin olisi köpöttelijä kovaa juossut, oli sokea tai ei.)

Olin hiirenhiljaa.
Ikkunassa ei kyttäillyt Leila,
vaan tutkiva rikospoliisi Miss Kiiskinen.

Sokea ei liikahtanutkaan.
Sitten kuului yli kukkuloiden ja laaksojen:
PRRRRR!

Herra sokea pieraisi.
Vapautuneesti.
Mitä se todistaa?
Luuliko sokea olevansa yksin?
Vai oliko hänellä pidättämättömän paljon ilmaa suolessaan?
Siinäpä pulma.

Äkkiä ikkuna kiinni.
Huh.

Eilen iltapäivällä asia sitten selvisi.
Roikuin taas ikkunassa, olohuoneen
sellaisessa, ihailemassa naapurin ruusuja.
Sokea naapurini tuli ulos ovesta,
pöytäliina kainalossa.
Pudisteli liinasta muruja.
Liinan sisältä leijaili kivetykselle servetti.

Hahaaa!
Mielenkiintoista.
Mitä nyt tapahtuu?
Nostaako sokea servetin?

Sen saatte tietää seuraavassa jaksossa.
Sorry.
Jakso loppui tähän.



Ps. Kuvassa naapurin, edelleen kukkivat ruusut.








keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Piazza Umbra

Italiassa asumisessa on se hyvä puoli, että on paljon nähtävää ympäristössä.
Voi mennä Roomaan, Firenzeen, Sienaan tai Piazza Umbraan.
Ai, ettekö ole kuulleet Piazza Umbrasta?
No, se on Spoleton kauppakeskus.

Kun on sateinen sunnuntai,
eikä tiedä mitä tekisi, niin Piazza Umbra on hyvä kulttuurivaihtoehto.
Tai ainakin maleksimiskeskus.
Sinne voi mennä nälkäisenä.
Italiassa tarjotaan ruokaa ja viiniä myös kauppakeskuksessa.

Sunnuntaina olimme Sergion ja Tommin kanssa Piazza Umbrassa,
muutaman muun sadan tai tuhannen italialaisen seurassa.

Käytävällä tarjottiin selleripastaa,
paikallista erikoisuutta.
Lauma nälkäisiä ojenteli käsiään kohti kauniiden tyttöjen jakamia höyryäviä muovilautasia.
Onneksi oli Tommi mukana.
Minä ja Sörtsö oltaisiin jouduttu jonon perään, odottamaan puoli tuntia annostamme, sillä meitä ei huomata joukosta.
Tommin luokse juoksivat tytöt hymyillen, lautastensa kanssa.
Sitä se nuoruus teettää.

Joskus osasin minäkin käyttää hymytekniikkaa.
Se oli silloin,
kun silmäluomenikaan eivät vielä roikkuneet, vaan olivat oikeilla paikoillaan.
Hienoja aikoja.

Sitten kiersimme kauppoja vaatekaupoista kultasepänliikkeisiin.
Osoitin sormellani Sörtsölle kauniita vihkisormuksia.
Sörtsö ihaili kaupan kaunista kirjailtua kivilattiaa.
Ei taida tulla lähiaikoina kosintaa.

Eräässä vaatekaupassa oli kymmenen päivän alerysäys,
ja sen huomasi.
Kauppaan ei meinannut mahtua sisälle.
Eikö Italia ollut täynnä työttömiä?
Missä ne tyhjätaskut liikkuu?
Tommi löysi kivan raitapuseron pizzan hinnalla,
ja meni kassajonoon.
Jonossa oli 182 ihmistä,
joten Tommi päätti ettei viitsinyt tuijotella seuraavat  20 min.
keski- ikäisen miehen paksua niskaa, vaan menisi mielummin jäätelölle.

Suuntasimme kahvilaan,
ja tarjoilu oli taas supernopeaa.
Tarjoilijaneiti tuijotti Tommia silmiin hymyillen suloisesti.
Ehdotin pojalleni, että kirjoittaisi puhelinnumeronsa kassakuittiin.
Tommi katsoi minua alta kulmiensa ja tiesin mitä ajatteli:
"Äitiii!!"
Ei ymmärtänyt äitinsä omalaatuista huumoria tässä kohtaa.

Nousimme pöydästä ja suuntasimme kauppakeskuksen uloskäyntiin.
Viimeiseksi vielä, salaa,
kurkkasin kassakuittiin.

Ettei olisi Sörtsö jättänyt puhelinnumeroaan.

PS.Kuvassa äiti ja poika maailmankuulussa Spoleton kauppakeskuksessa.








perjantai 7. marraskuuta 2014

Jalka ja pallo.

Leila:
"Täällä Italiassa on suuressa suosiossa sellainen ryhmäpeli,
johon ei tarvita kun nurmikenttä,
kalastajanverkosta tehty maali,
kaksi joukkuetta ja välineeksi pallo."

"Sitten vaan juostaan joukolla ympäriämpäri nurmikkoa,
ja koitetaan saada se pallo vastustajan maaliin."

"Mä ehdoittaisin paria-kolmea palloa, ettei olisi turhaa riitaa yhdestä pallosta."

"Ehkä pelaajat ei niin törmäilisikään toisiinsa.
Ihmettelen vaan, että miksi ne ei mahdu ohittaan toisiaan ihan sulassa sovussa, niin isolla kentällä.

"Sitten mä laittasin pelaajille helleasut, eivät raukat hikoilisi niin paljon juostessa, ja saisivat samalla aurinkoakin."

" Ja kukkia kentänlaidoille.
Olishan pelikenttä esteettisesti kauniimpi TV: stäkin katsoen,
jos nurmikon reunalla olisi  ruusupuskia.
Vai mitä ootte mieltä?"


Ei tarvinnut pitkään asua Italiassa, kun minulle selvisi, mikä on italialaisten intohimo ylitse muiden.
Jalkapallo.

Jästipäissäni päätin  synnytyssalissa, että minun pojistani ei tule jalkapalloilijoita.
Kuljetin sinnikkäästi alle kouluikäisiä poikiani erilaisiin urheiluharrastuksiin:
Koripalloa, uintia, pyöräilyä, kalastusta ja lentopalloa.
Upea urheilu-ura 5-vuotiaalle.
Kunnes minun oli annettava periksi.
Oli aika raskasta viedä itkeviä lapsia urheiluharrastuksiin.

Kun Thomas oli riehunut innoissaan jaliskentällä ensimmäisen jalkapallokauden, ovikellomme soi.
Oven takana oli jalkapallovalmentaja lähikaupungistamme.
Hän oli tullut neuvottelemaan ja tekemään tarjouksen Thomaksen jalkapallourasta heidän joukkueessaan.

Mitä?
Ajattelin, että joko valmentajalta puuttui joku mutteri päästä,
tai sitten hän ei ollut huomannut, että ovessa luki Kiiskinen-Valentini, eikä Totti.
Tässä huushollissa ei asunut kuuluisa jalkapallotähti, vaan 6-vuotias räkänokkatommi.

Parikymmentä vuotta, Tommi on nyt juossut valkoisen pallon perässä, eikä loppua näy.
Kymmeniä eri joukkueita, tarjouksia, valmentajia.
Satoja hikisiä, haisevia jalkapallorenttuja.
Ylettömästi loppuuntallattuja jaliskenkiä.
Paljon mukavia pizzailtoja pelien jälkeen,muiden pelaajien railakkaassa seurassa.

Uusia tuttavuuksia ja ystäviä ympäri Umbriaa, ja sen ulkopuoleltakin.

Jännitystä, toivoa, pettymyksiä,surua, iloa ja yllätyksiäkin.
On ollut kovaa ja kivaa.


Kotona kannustetaan metelöiden porukalla Italiaa,
Italianlipun heiluessa ikkunassa,tuulessa.
Kun Italia voittaa pelin, niin seuraavaa Italian peliä katsellessa,
pitää olla samat vaatteet päällä ja sama ruoka, kuin edellisessä Italian voittopelissä.
Se tuottaa onnea.
Kerran tämä äitirukka oli juuri vessassa, kun vastapuoli teki maalin.
Minulta kiellettiin vessaan meno pelin aikana.
Ikuisiksi ajoiksi.
Tuon huonoa onnea.

Voi ei!


PS. Kuvassa pallon perässä juokseva Tommi.








keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Marraskuinen Rooma

Eilen aamulla, minä ja ystäväni Marja, pyyhälsimme Spoleton asemalle, määränpäänä Rooma.

Säätiedotuksessa oli luvattu hurjaa lämpötilan laskua, sadetta ja kovaa kylmää tuulta, joten olimme varustautuneet päivään lämpimin vaattein, villapaidoin ja talvitakein.
Roomassa aurinko möllötti siniseltä taivaalta, tuulesta ei puhettakaan, ja mittari näytti +22°.
Hiukan oli tukalaa toppatakissa.
Kiitos herra säätiedottajan.

Marjalla oli ajatuksena löytää joku kiva hotelli, missä voisi viettää joulunpyhät Roomasta nauttien, joten juoksimme hotellista hotelliin, kysellen hintoja ja kurkkien hotellihuoneita.
Marja puhui hotellien henkilökunnan kanssa englantia, ja minä kuljin varjona perässä.
Tuppisuuna.
Leikin ajankulukseni keski-ikäisten naisten tyypillistä "olen pöhkö- leikkiä":
Olen ulkomaalainen, en osaa kieliä,
en englantia, enkä sanaakaan italiaa.
Tuijottelin poissaolevan näköisenä jotain seinätaulua.
Kuuntelin italialaisen hotellihenkilökunnan avoimesti kerrotut  asiat ja juorut.
Ja nauroin sisimmässäni.
Ilmaista huvia.

Kyllästyttyämme hotellikierrokseen,
päätimme mennä Fontana di Treville, heittämään onnenkolikot suihkulähteeseen.
Helpommin sanottu kuin tehty.
Suihkulähteessä ei ollut vettä.
Häh?
Patsaat olivat piilossa rakennustelineiden takana, työmiehiä vilisi siellä täällä haalareissaan.
Suihkulähdettä ja patsaita pestiin.
Ai, sitä pestäänkin.
Tietysti tänään, kun me olimme paikalla.

Onni onnettomuudessa:
Koska suihkulähteessä ei ollut vettä,
saimme ainutkertaisen mahdollisuuden mennä suihkulähteen sisälle puusiltaa pitkin.
Näimme mahtavat  veistokset uskomattoman läheltä.
Niin läheltä, että ajattelin, että voisin käyttää tilaisuutta hyväkseni.
En voinut heittää onnenkolikkoa kuivaan suihkulähteeseen, mutta minulla olisi tilaisuus laittaa euron kolikko hurjan hevosveistoksen nenään.
Tiedä vaikka toisi superonnea.

No, poliisi tarkkaili minua kulmiensa alta, niinkuin olisi arvannut, mitä tämän suomalaisen päässä liikkui,
joten hylkäsin ajatuksen.
Marja ei ehkä olisi halunnut viettää Roomapäivää poliisilaitoksella.
Tai en tiedä.
En huomannut kysyä.
Uusi, erilainen kokemus,
näkisi sitten senkin,
roomalaisen putkan.

Kuivan suihkulähteen jälkeen, meille tuli jano ja nälkä.
Istahdimme ulkoilmaravintolan pienien pöytien ääreen ja tilasimme ruokaa ja viiniä.
Ravintola oli vuodelta 1930 ja samoin tarjoilija.
Luikkulaiha, tumma mies, jonka olisi pitänyt jäädä eläkkeelle 15-vuotta sitten.
Jaksoi silti hymyillä.
Ihme kyllä.
Katukuvaa katsellessani, minusta tuntui, että tarjoilijamme oli ainoa roomalainen, turistien joukossa.

Kilistelimme Marjan kanssa ja hikoilimme auringossa.
Minä söin ravioolit pähkinäpinaattikastikkeessa.
Ei hullumpia.
Marjasta en tiedä tarkalleen,
mitä söi.
Olin keskittynyt omaan lautaseeni.
Jos haluatte tietää, mitä Marja söi,
niin soittakaa Marjalle numeroon +39 63854217.

Ennen kotiinlähtöä, istuskelimme vielä Piazza Navonalla.
Maistelimme tulessa paistettuja kastanjoita ja tarkkailimme ympärillemme.

Piazza Navona on vilkas, eläväinen aukio.
Siellä voisi istua tuntikaupalla,
vain katsellen taidemaalareita, jotka maalaavat keskittyneinä taulujaan,
leikkiviä lapsia,
valokuvaavia turisteja,
kahviloissa sanomalehtiä lukevia roomalaisia,
mustavalkoisiin pukeutuneita tarjoilijoita, jotka liukuvat pöytien välissä tarjottimineen,
hymyillen ja huudellen:
"Buon giorno signora!"

Tätä se on.
Marraskuinen Rooma.








sunnuntai 2. marraskuuta 2014

"Se juttu"

Pääkoppani on sunnuntaitunnelmissa,
eli levollisen tyhjä,
mutta sydämessä halu kirjoittaa.

Ponnistelin viimeisen aktiivisen neuroonini kanssa, löytääkseni aiheen, mistä kertoa,
mutta ideaa ei tullut.
Aivoni ovat lomalla.

Kunnes nuoruudenystäväni Tarja ehdotti, että kirjoittaisin siitä, miksi alunperin hullaannuin tähän taiteilijoiden ja seikkailijoiden maahan.
Mikä oli "se juttu", joka vei minut mennessään.

Kukapa minua ei muistaisi jo koulunpenkiltä, kuinka istuin pulpetissa tuijottaen poissaolevana ikkunasta ulos, haaveillen Italiasta. Ulkona satoi lunta, ja minun olisi pitänyt opiskella matikan yhtälöitä,
mutta ajatukseni olivat saapasmaassa.

Olin 16-vuotias kun vanhempi siskoni Leena sai päähänsä, että tämän pikkusiskon on nähtävä elämässään muutakin kuin Tampereen Messukylä.
Hän raahasi minut vastoin tahtoani Riminin rantalomalle.
Minusta minulla oli jo kaikki.
Olihan minulla poikaystäväkin.

Onneksi lomamatka ei ollut Alaskaan, tai luultavasti tänä päivänä kirjoittaisin tätä Alaskasta.
16-vuotiaana kun järki ja tunteet eivät kulje käsikkäin.
Eihän minulla mitään Alaskaa vastaan ole, mutta syön kuitenkin mielummin spaghettia Italian auringon alla, kun jäistä seitä iglussa.

Itkin surusta Helsingin lentokentällä, noustessani Riminiin vievään koneeseen.
Rakkaus kun jäi Suomeen.

Itkin surusta Riminin lentokentällä,
noustessani Helsinkiin vievään koneeseen.
Rakkaus kun jäi Italiaan.

16-vuotiaan rakkaus on aika hepposta.

Eli "se juttu" oli nimeltään Paolo.
Kun siihen sitten vielä lisättiin kymmeniä kilometrejä pitkä Riminin aurinkoranta, ulkoilmadiscot, lämpimät, tunnelmalliset, säkkipimeät kesäyöt,
ja italialaisten iloisuus ja vilkkaus,
paketti oli valmis.
Paketin nimi oli vapaus.
Olin "riisunut kengät jalastani ja tanssin paljain jaloin".

Siitä alkoivat lukuisat Italianmatkani, joista tuli vuosien myötä aina vain pidempiä.
Paikat ja Paolotkin vaihtuivat,
mutta olin menettänyt sydämeni tälle maalle.

Talvet opiskelin italiaa
Tampereen työväenopistossa Aimonen johdolla, kesät nautin italialaisesta elämästä.
Lukio oli sivuseikka.

Koskaan en kuitenkaan varsinaisesti ajatellut jääväni lopullisesti Italiaan,
kunnes kohtalo otti elämäni ohjakset käsiinsä ja tässä sitä ollaan.

Italia on minun luonteeni ja persoonallisuuteni koti.

Sydämen hiljainen valinta.








torstai 30. lokakuuta 2014

Perla

Eilen illalla, katsoessani TV: stä tylsää asiaohjelmaa, kuulinkin hilpeän tarinan.
Tämä Italian uutinen, on levinnyt kuin kulovalkea ympäri maailmaa,
uskomaton mutta todellinen tapahtuma:

Signor Di Bianchi, harmaahapsinen, tyylikäs herrasmies, päätti  järjestää rakkaalle Francescalleen unohtumattoman illan.
Varasi pöydän kauniista, romanttisesta kalaravintolasta.
Tarkoitus oli nauttia ostereita ja shampanjaa kynttilänvalossa, toisiaan tuijotellen.
Täydellinen hupsahtaneiden, rakastuneiden ilta.

Ei tiennyt  vielä Herra Di Bianchi,
miten täydellinen.
Kohtalolla oli sormensa pelissä,
yllätys pariskunnalle:

Rakastuneet nauttivat ostereita, kilistelivät shampanjalaseja.
Lepertelivät toisilleen hulluuksia,
yhteisestä tulevaisuudesta,
missä pussaillaan aamusta iltaan,
ei riidellä laskujen maksamisesta,
ei imuroinnista,
eikä vessanpöntön kannesta.

Yhtäkkiä Francesca tunsi  suussaan pienen kiven,
jonka samantien vahingossa nielaisi.
Hän ei sanonut asiasta mitään kullalleen, ettei maaginen tunnelma lopahtaisi.

Herra Di Bianchi herkutteli mutustelemalla  limaista osteria, kun hänelle tuli epäilys ja ajatus:
"Taisi hajota paikka hampaasta, takahampaiden välissä jotain."
Otti  lautasliinan käteensä ja pudotti hampaanpalasen huomaamattomasti, servetin sisälle.

Kun hän lopuksi kurkkasi  lautasliinaan, yllätys oli hulvaton.
Herra Di Bianchi oli sylkäissyt suustaan valkoisia, säihkyviä helmiä!

Pariskunnan hämmästys ja ilo oli ylimmillään!
He olivat löytäneet ostereista viisi helmeä!

Tai oikeestaan kuusi.
Yhden oli syönyt Francesca.

Helmet tutkittiin tieteellisesti, ja tulos oli, että todella oli kyse oikeista helmistä.
Suurimman ja kauneimman helmen rahallinen arvo on n.2000 euroa.

Helmi oli raskaana.
Sisällä toinen pieni helmi.
Helmivauva.

Antaisin sille nimeksi Perla;
helmi italiaksi.

PS. Kuva Spoleton vanhastakaupungista iltavalaistuksessa.








keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ester

Kun poikani Petrik ja hänen italialainen tyttöystävänsä Ester,
kaksi vuotta sitten syksyllä, päättivät muuttaa Suomeen asumaan, ajattelin:
"Petrik kyllä viihtyy Suomessa, onhan hän viettänyt siellä lomiaan lapsesta asti, mutta Esterin hymy taitaa hyytyä, tai oikeastaan jäätyä,
viimeistään paukkupakkasilla."

Ester on tumma kaunotar, kuin suoraan 50-luvun italialaisista Sophia Loren filmeistä.
Näkisin hänet rennosti nojailevan appelsiinipuuhun Sisiliassa, ja hymyilevän vienosti.
Vaikeampi kuvitella häntä lapioimassa lunta oven edestä, päästäkseen kodista tielle.

Ester on iloinen ja ystävällinen.
Hän hymyilee aina.
En ollut koskaan nähnyt hänen olevan vihainen, kyllästynyt, tai hermostunut.
Mutta nyt epäilin näkeväni.
Olin melko varma, että jo muuttolintujen mukana, Esterkin palaisi etelään.

Yllätys yllätys; Esterin  iloisuus ei muuttunut masennukseksi.
Ei edes räntäsateen piestessä kasvoja valottomassa päivässä,
ei pakkasen pistellessä korvia bussipysäkillä seistessä.
Ester oli iloinen Suomesta:
Hän ihastui jäisiin järviin ja lumenpeittämiin puihin.
Ja postiluukusta kolahtaviin mainoksiin.

Hän tutkaili tarjouksia ja haki sitten toisesta kaupasta maitoa, toisesta italialaista kahvia ja kolmannesta lohta.
Kun muilla asukkailla luki ovessa lappu "ei mainoksia",
Petrikin ja Esterin ovessa luki
"mainoksia!".
Se oli hänestä niin hauskaa, Italiassa kun posti ei putoa suoraan luukusta sisälle.
Mainoksiin tuli tauko vain ajalle, kun Ester oli Italiassa perheensä luona lomalla.
Petrik ei halunnut hukkua mainospaperikasoihin, joten otti lapun ovesta hetkeksi pois, mutta laittoi sen kiltisti takaisin paikoilleen, Esterin palatessa kotiin.

Mainospostista Ester oppi myös nopeasti suomen kieltä.
Vaikka eihän siitä paljon hyötyä ollut pankissa tai verovirastossa, että osasi sanoa:
"Sikanautajauheliha tarjouksessa torstaihin asti."
Niinpä Ester aloitti suomen kielen kurssin, missä oppikin nopeasti puhumaan ja ymmärtämään suomea.

Petrik ja Ester kutsuvat usein sukulaisia ja ystäviä kotiinsa syömään.
Kokkaavat yhdessä italialaista ruokaa.
Ruokatavarat on kannettu Italiasta matkalaukussa pecoriinijuustosta Esterin mummon kasvimaan tuoreisiin kasviksiin.
Nousipa kerran Ester Suomeen vievään koneeseen, raskas reppu selässä.
Sisällä kokonainen prosciutto crudo eli riiputettu kinkku.

Tämä tuleva Leila-anoppikin kävi  talven aikana Italiasta, heidän vieraanaan.
Söi aitoa italialaista ruokaa Tampereella.
Ja pesi sitten vahingossa hampaansa Esterin hammasharjalla.
No, kukaan ei ole täydellinen.

Kaikesta huolimatta, Ester toivotti minulle tervetuloa uudelleen, hymyssä suin.
He ottavat aina mielellään vieraita vastaan.
Paitsi maanantai-iltaisin.
Silloin kun ovat Rauhaniemen rannassa, saunomassa ja uimassa.
Avannossa.


PS. Kuvassa hymyilevä Ester.








maanantai 20. lokakuuta 2014

Seikkailemaan

Maanantaihuomenet Spoletosta!
Aurinko on päättänyt paistaa lämpimästi  vielä tänäänkin, +27° asti.
Joten ylös, ulos ja lenkille, näyttämään naamaansa viimeisille kesäisille auringonsäteille, sillä keskiviikosta on luvattu syksyä ja sadetta.

Eilen illalla innostuin aloittamaan uuden seikkailun.
Jos huomasitte, blogiini on tullut  "facebooknappula".
Aukaisin blogilleni oman facebooksivun.
Katselin sivua illalla ja tuli mukava olo, niinkun olisin aukaissut jotain omaani, kaupan tai kahvilan.

No, kahvia sieltä ei kyllä saa, jollen sitten laajenna yritystä tulevaisuudessa.

Tervetuloa lukemaan minun pötköblogiani, katselemaan epäselviä puhelinkuvia päivistäni Italiassa,
vaihtamaan viisaita ja vähemmän viisaita  ajatuksia kanssani, tai kyselemään mitä vaan Italian politiikasta lasagnereseptiin.

Sponsorina toimii Lidl,
joten tämän viikon tarjouksena saatte Saarioisten maksalaatikon puolella hintaa, paketissa koristeena Italian lippu. Vain teille rakkaat lukijat.

Sorry.
Rupesi mielikuvitus lentään.
No kun muilla bloggareilla on kaikkia hienoja mainoksia.

Koittakaa kestää,
huomenna on tiistai.
Sitten mennäänkin jo lujaa viikonloppua kohti.

PS. Kuvat eiliseltä vuoristoretkeltä.








lauantai 18. lokakuuta 2014

Leila <3 Sörtsö

Useat blogini lukijat ovat pyytäneet minulta postausta siitä, miten Sörtsö ja minä olemme tavanneet.
Tässä se nyt tulee luettavaksi uteliaille romantikoille.

Ne olivat niitä aikoja kun olin vielä nuori ja nätti.
Tai jotain sinnepäin.
Sopi hyvin aloituslauseeksi.
Se siitä ja sen todenperäisyydestä.

Kuitenkin, 6-vuotta sitten,
tapasimme tanssimassa.
Ei mitään discohuumaa, hurjaa menoa hämärässä salissa cocktaillasit kädessä.
Ei ei.
Vanhempien ihmisten iltapäivätanssit; valssia, tangoa ja muuta sellaista pyörähtelyä.
Joista minä en osannut askeltakaan.

Ystäväni äiti, Gina, oli innostunut tanssimisesta, joten ystäväni kysyi minulta, voisinko työkseni viedä äitiään iltapäivätansseihin.
Hän maksaisi minulle sisäänkäynnin, bensat ja tuntipalkkaa tansseissaolotunneista.

Ei hullumpi työpaikka.
Joten tuumasta toimeen.
Rahan tienaukseen tanssilattialla.
En arvannut, että tienaisin sieltä myös miehen itselleni.
Sörtsön.

Meillähän on melkein 15-vuoden ikäero.
Siis minä olen nuorempi osapuoli.
Mitä sinä oikein luulit?
Tässä syy miksi en olisi koskaan eksynyt kyseiseen tanssipaikkaan, jollen olisi aloittanut työurani tekemistä siellä.

Spoletossa Sörtsön kaverit houkuttelivat vastahakoisen Sergion lähtemään tansseihin heidän kanssaan.
Sergiolta oli kuollut vaimo syöpään vajaa vuosi sitten, joten hän vietti suurimman osan ajastaan kotosalla,totuttautuen uuteen elämäntilanteensa.
Lopulta Sergio suostui tansseihin kutsuun, ja löysi itsensä tanssilattialta.
Leilan työpaikalta.

Minulla on tapana kävellä pää pystyssä, itsevarman näköisesti ja nopeasti, korot kopsuttaen.
Se oli Sötrsöni kohtaloksi.
Hän oli nähnyt minun kävelevän tanssilattian läpi, ( Mitähän minä siellä seilasin?)
ja saanut salamana nuolen sydämeensä.
Ajatteli: "Tuossa menee mun elämäni nainen."

Tämä hänen elämänsä nainen ei ollut saanut minkäänlaista nuolta sydämeensä, vaan oli oppinut nopeasti tanssimaan, ja liiteli ja pyörähteli lattialla kuin "tanssitähtienkanssa"-ohjelmassa.
Vienti oli kovaa, ja Sörtsö oli liian hidas.
Hän ei kerinnyt kun peppunsa nostaa tuolista, niin minun tuolini oli jo tyhjä.
No, Sörtsö tanssitti Ginaa:
Puhui Leilasta.
Kertoi itsestään.
Kyseli Leilasta.

Automatkalla kotiinpäin, Gina puhui Sergiosta.
Kehui Sergioa.
Ihaili Sergioa.

Muistan ikuisesti Ginan sanat:
"Leila, olet löytänyt timantin, etkä edes huomaa sitä."

Muutaman kuukauden, satojen eurojen tienauksen ja "kolmen" yhteisen tanssin jälkeen, kiinnostukseni Sörtsöön heräsi.
Se tapahtui eräänä sunnuntaina,
kun Sörtsö ei tullutkaan tanssimaan.
Hän oli New Yorkissa juoksemassa maratoonia.
Etsin häntä.
Sali tuntui minusta tyhjältä.

Meni muutama viikko, oli minun syntymäpäiväni.
Tuijotin puhelintani, odotin Sörtsön soittoa ja onnitteluja, vaikka tiesin, että hänellä ei ollut edes minun puhelinnumeroani.

Ginapa oli hoitanut homman:
Antanut numeroni Sörtsölle ja vihjaissut synttäreistäni.
Sain onnitteluviestin Sörtsöltä.
Hyppäsin kattoon ja heilutin puhelinta kädessäni, kiljuen:
"Jeeee!!!!"

Kun jalkani, käteni ja sydämenlyöntini rauhoittuivat,
vastasin Sörtsölle kiittäen onnitteluista.
Sergio hyppäsi kattoon, kiljuen:
"Jeeee!!!!"
Hetken kuluttua hän soitti minulle,
ja kysyi: "Voinko viedä sut ulos, synttäri-illalliselle?"

Arvatkaa mitä vastasin.
Siitä päivästä meistä tuli vakka ja kansi.

Vakka kantensa valitsee,
tai kansi vakkansa.
Ihan miten vaan.








keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Eksynyt

Keski-Italiassa on nyt sellainen vuodenaika kuin syksy-kevät.

Syksyä on se, että kastanjapuista putoavat värikkäät lehdet ja kastanjat, oliivit alkavat olemaan kypsiä kerättäväksi oliiviöljyn valmistukseen, ja viinirypäleistä pullotetaan viiniä.

Kevättä on se, että on liian lämmintä ja aurinkoista syksyksi.
Lämpötila kohoaa päivisin jopa +28°.
Teepaitailmat.
Pellot ja nurmikot viheriöivät kuin pääsiäisruohot ja monet Italian kevätkukat, kuten ruusut, ovat aloittaneet uudestaan kukintakauden.
Luonto ei tiedä, mikä vuodenaika on menossa.

Nyt on myös sienienkeräysaika.
Sörtsö ja Tommi vaeltavat usein sienikoreineen metsässä, saadakseen tuoreita sieniä illalliseksi.

Viime vuonna tähän aikaan Spoletossa tapahtui aikas hurja juttu.
Tai no, Italiassahan näitä sattuu.

Kolme eläkeläistä, siis miestä,
olivat sieniä keräämässä tässä lähellä, Apenniinivuoristossa.
Yhtäkkiä kaksi ukkoa huomasi, että kolmatta ei enää ollutkaan matkassa.
Soittivat nopeasti hätänumeroon, että kaveri oli eksynyt.
Koko Spoleto lähti liikkeelle etsimään kadonnutta vanhusta, sillä jos vuoristossa eksyy niin sieltä on melko mahdotonta löytää takaisin ihmisten ilmoille.

Carabinierit, poliisit, pelastusvartiot ja vapaaehtoiset spoletolaiset,
kaikki huhkivat vuoristoa ylös ja alas, eksynyttä löytämättä.
Helikopterit hyrräsivät Spoleton taivaalla kuin pahemmassakin hätätilassa.
Suurtapahtuma.

Tulos:
Naapurimme Franco meni lähibaariin päiväkahville.
Baarin tiskin edessä seisoi vanhempi mies, tyytyväisenä croissantia maiskutellen ja kahvia hörppien.

Käsivarressa keikkui sienikori,
kukkuroillaan herkullisen näköisiä sieniä.
Franco tokaisi miehelle:
"Sä taidat olla se eksynyt, jota etsitään helikoptereilla."
Johon mies tyynesti: "Ai niinkö."

Eläkeläismies oli kyllä sanonut kumppaneilleen palaavansa jo kotiinpäin.
He eivät olleet kuulleet sitä.
Keräsivät niin innoissaan nokka  maassa sieniä.

Eksynyt oli eksynyt baariin.

PS. Pari kuvaa Spoleton syksykeväästä.







tiistai 14. lokakuuta 2014

Haastattelu

Tänään vastaan blogini lukijan, toisen bloggarin haastatteluun. Kysymykset tulevat New Yorkista, ulkosuomalaiselta Irmalta, joka kirjoittaa ihanaa blogia http://wondersbykaari.com

Huomenta, Cara Leila!

Olen ilolla seurannut blogiasi, oppinut tuntemaan sinua lähemmin sen kautta. Jaat hauskoja kokemuksiasi ja kerrot päiväsi kulusta. Tarjoat meille hauskat hymyhetket tai jopa vahvat naurut. Elämää osaat katsella joka kantilta! Mieleni tekee kuitenkin kysyä sinulta niin paljon lisää. Vastaisitko kysymyksiini?

Mikä blogatessa on se, mikä antaa sinulle takaisin? Palkitsee?

- Kun kirjoitan blogiani, teen sen spontaanisti, intohimosta kirjoittamiseen.
En mieti, mitä kirjoituksestani ajatellaan, ymmärretäänkö mua, tai tykätäänkö tekstistä.
Muuten en pystyisi kirjoittamaan rehellisesti, sydämellä.
Ainoa kriteerini on, että koitan aina kirjoittaa positiivisessa hengessä.
Kirjoittaessani  joskus nauran, joskus liikutun ja joskus jopa itken.
Jos sitten postauksesta tykätään ja kommentoidaan, niin tottakai se saa mut iloiseksi!
Kiitos lukijoille!
Vastakaiku palkitsee aina!

Luetko toisten blogeja?

-Luen moniakin blogeja, aina kun eteeni sattuu joku blogikirjoitus,mutta järjestelmällisesti  vain muutamia, yksinkertaisesti aika ei riitä enempään. Ikävä kyllä.
Tykkään lukea ja tutkailla toisten kirjoitustyyliä ja ihailen ulkoasua ja valokuvia.
Mullahan valokuvat ovat omia puhelinkuvia, eli aikas surkeita.
Joskus heilahtaneitakin.
Kääk!

Seuraatko maailmanmenoa ja politiikkaa?

-Seuraan. Mulla on "pakkomielle" katsoa heti aamulla, herättyäni uutiset tai "oon koko päivän pihalla", jos en tiedä mitä maailmalla on tapahtunut.
Katson myös poliittisia keskusteluja TV: stä ja luen suomalaisen lehden netistä joka ilta.
Saan siitä kuvaa suomalaisesta näkemyksestä maailman tilanteesta, ja pysyn kärryillä suomalaisten julkkisten "eroista ja häista".
Suomeni mukana arkipäivässäni näin.

Minne kauas haluaisit matkustaa?

-Ihan mihin vaan! Matkustelu on parasta elämässä! No, ekaksi ehkä johonkiin paratiisisaarelle..Fidzi saarille, Indonesiaan, Caribialle tai sellasta.
Aaaah!!

Minkälaisesta seurasta nautit, suuresta vai intiimistä?

-Kummastakin.
Oon luonteeltani seurallinen ja vilkas, joten nautin viettää iltaa meluisassa porukassa, missä saa nauraa itsensä kipeeksi.
Mutta kaipaan myös kahdenkeskisiä syvällisiä keskusteluja ystävän kanssa: pohdintaa, ajatusten vaihtoa, kuuntelemista, rohkaisua.

Olet kasvanut luterilaisessa maassa. Kuinka koet nyt toisen uuden kotimaasi uskonnon, katolilaisuuden?

-Kun tulin Italiaan, mulla oli joitain ennakkoluuloja katolilaisuutta kohtaan.
Ajan kanssa, oon kokenut katolilaisuuden rikkaudeksi, koska se on avannut mun silmäni näkeen avarammin kristinuskoa.
Jumalalle me ei olla "katolisia eikä luterilaisia" vaan ihmisiä.
Jumala näkee sydämen.

Onko usko keskeinen elämässäsi?

-On, usko on mulle tärkeä.
Sisäinen rauha elämässä.

Tunnetko, että jotain on jäänyt tekemättä? Minkä haaveesi toivoisit vielä toteutuvan?

-Olisin halunnut opiskella psykologiksi; auttaa vaikeuksissa eläviä lapsia ja nuoria,
mutta en kerinnyt kun innostuin omien lapsien tekoon.
Haaveenani on kirjoittaa kirja, sen toivoisin  vielä joskus toteutuvan.

Oletko kohdannut esteitä elämässäsi, joiden yli et uskonut selviytyväsi? Kuinka olet ne voittanut?

-Olen. Avioeron jälkeen jäin tyhjän päälle. Olin yksin kahden lapsen kanssa, työtön ja sairas.
Selvisin luottamalla ja uskomalla parempaan tulevaisuuteen,
pinnistellen päivän kerrallaan.

Mistä olet itsestäsi ylpeä?

-Pojistani, että kaikesta huolimatta oon kasvattanut kaksi onnellista, toiset huomioonottavaa, tasapainoista nuortamiestä.
Oon kiitollinen heistä.

Mikä on sinun kaunein piirteesi, toisten mielestä?

- Ajattelisin, että fyysisesti silmät,
ja luonteessani rehellinen avoimuus,kyky elää toisten rinnalla.

Kuinka hemmoittelet itseäsi?

- Lähden extempore matkalle merenrannalle; nauttimaan auringosta, merestä ja herkullisista merenelävistä.

Mitä odotat tulevalta?

- En mitään erikoista, että olisin onnellinen niinkuin nyt.
Että lapseni olisivat terveitä ja onnellisia, voisivat täyttää toiveensa ja haaveensa elämässään.

Pelkäätkö mitään?

-Sairauksia ja tutkimuksia,
en haluaisi mennä minkäänlaisiin kontrolleihin.
Pelkään, että jos tutkitaan, niin varmasti löytyy jotain.
Hullu ajatus, mutten voi sille mitään.

Uskotko ennustuksiin ja horoskooppeihin? Onko sinulla kuudetta aistia?

-Joskus nuorena luin viikkolehtien horoskooppeja huvikseni, niihin sen kummemmin uskomatta.
Joissain elämäni isoissa käännöskohdissa oon vaistonnut tilanteen etukäteen, niinkuin mua olisi valmisteltu taivaasta ottamaan muutos vastaan.

Mitä parisuhde sinulle merkitsee?

-Elämäni pohja. Turvasatama.
Takertumatta toiseen, säilyttäen itsenäisyyden.

Päivän sammuttua iltaan, kun kaivaudut Sörtsön kainaloon, mikä tekee sinut onnelliseksi?

- Se että vierelläni on Sörtsö.
Rehellinen, turvallinen mies, jonka läsnäoloon voin luottaa kaikissa elämän tilanteissa.

Oletko tyytyväinen päivääsi?

-Riippuu päivästä. Joskus oon vaan laiska, enkä viitsis tehdä mitään ja kyllästynyt olo.
Yleisesti ottaen kuitenkin herään aamulla tyytyväisenä.
Täällä paistaa usein aurinko niin se saa mut jo iloiseksi.
Nautin kahvin ulkoilmakahvilassa lukien päivän lehden ja siitähän se kiva päivä alkaa.

Eli oletko sinut itsesi kanssa?

-Oon, hyväksyn itseni tällaisena.


Niinkun joku mua viisaampi on sanonut: "Ole oma itsesi, sillä muut ovat jo varattuja."

Toivon, että maltat vastata, terveisin utelias ystäväsi kaari3.

- Kiitos Irma!<3

PS. Kuva bloggausnurkkauksestani.