perjantai 30. lokakuuta 2015

Capri

Kun istuimme Marjan kanssa Caprille vievässä laivassa, olin aika täpinöissäni.
Katselin ulos ikkunasta meren aaltoja, mitkä hakkasivat laivamme seinään ja haaveilin.
Kohta näkisin kuuluisan Caprin saaren ja usein televisiossa näytetyn pikkuruisen piazzan, missä olivat nauttineet auringosta ja viinilasillisesta monet  Hollywoodin näyttelijät,  kuuluisat kirjailijat ja taiteilijat, kuninkaalliset  ja poliitikot.
Tiedä vaikka istuisin tuolille, missä on lämmittänyt peppuaan  Pablo Neruda, Lenin tai  Sophia Loren.
Saapuessamme Caprin satamaan,  etsin välittömästi silmilläni piazzaa, mitä ei tietenkään näkynyt sillä Caprin keskusta on korkealla, vuoren huipulla.
Änkeydyimme turistibussiin ja saimme leppoisen näköisen,  harmaahiuksisen Maurizio-papan oppaaksemme.
Nousimme serpentiinitietä yhä ylemmäs ja ylemmäs  Maurizion papattaessa Anacaprin ja Caprin historiaa seitsemällä eri kielellä.
Minä en ymmärtänyt kreikkaa, niin tuijottelin ulos ikkunasta ja mietin järkeviä:  "Onpa likaiset bussin ikkunat."
Saari on jaettu kahteen osaan: Capriin ja Anacapriin, kaksi kylää, jonka ihmiset eivät ole kautta-aikojen tykänneet  toisistaan.
Kilpailutilanne.
Niinkuin Ilves ja Tappara Tampereella.
Menimme ensin Anacaprin puolelle, missä on ruotsalaisen lääkärin ja kirjailijan Axel  Munthen (1857-1949) asunto, tai ennemminkin  linna, mikä toimii nykyään museona.
Ei ehditty nähdä palatsia sisältä, koska piti juosta Maurizion vanavedessä, mutta maisemat olivat upeat korkealta vuorelta alas merenrantaan.
Kyllä siellä on kelvannut svenssonin käynniskellä ja nauttia merituulesta ja samettisista kesäöistä.

,


Kävimme turistiporukalla yhdessä syömässä Anacaprilla olevassa ravintolassa, ennenkuin jatkoimme matkaa Caprin puolelle.
12 e lautasellinen spaghettia, lasi viiniä ja herkku päälle. Ruoka oli sen arvoistakin: Meksikolaiset turistit kiittelivät  hymyilevää ravintolanomistajaa hyvästä ruoasta,mutta minä, joka olen syönyt 30-vuotta italialaista ruokaa, olin eri mieltä; turistirysä. Taatusti nurkan takana olisi ollut joku pikkuriikkinen taverna, sitruunapuiden varjossa,missä olisi saanut taivaallista ruokaa. Mutta kun piti kipittää "Maurizio seitsemääkieltäviidessäminuutissa" perässä.

Massut täynnä huonosta ruoasta, huristimme sitten bussillamme Caprin puolelle.
Maurizio jatkoi hölötystään kaikilla maailman kielillä, joten minä  kyllästyin ja huutelin tuolini takaa:"Saiskos saman italiaksi? "
Caprilla meillä oli vapaa-aikaa mennä katsomaan itseksemme puistoja, kirkkoja ja kuuluisia palatseja, mutta minä ja Marja eksyimme kapeille kivikujille, joten meiltä taisi jäädä jotain näkemättä. Nautimme silti katujen kauniiista vaateliikkeistä, mihin ei ollut asiaa, jos takataskussa ei ollut muutamia tuhansia euroja. Anacaprilla olimme nähneet jopa hotellin, missä yöpyminen maksoi 7800e/yö.  Onneksi kukkaloistot, salaiset puutarhat rautaporttien takana ja kauniit maisemat olivat ilmaisia.





Retken lopuksi saavuimme vihdoin haaveilemalleni piazzalle.
Tunnelma ei ollut aivan sitä mitä kuvittelin: Ei hajuakaan kesäisistä, elegantisti pukeutuneista kuuluisuuslomalaisista nauttimassa aperitiivia, vain häliseviä turisteja joka puolelta maailmaa. Maurizio oli kyllä informoinut meitä kiinankielellä, että Capri on saari, missä käy eniten turisteja maailmassa päivittäin, 10 000 turistia joka päivä.
Tänään meitä oli paikalla myös neljä suomalaista; tapasimme sattumalta suomalaisen nuorenparin, jotka olivat Karibian risteilyllä.
Tunnistin rouvan suomalaiseksi Luhdan takista ja rauhallisesta olemuksesta.

Istahdimme kuitenkin Marjan kanssa kahvilan rottinkituoleille, riisuimme takkimme ja tilasimme prosecot.
Aurinko lämmitti kesäisesti kasvojamme, mikä sai lämmön tunteen myös sieluumme.
Onnellisesti hymyillen nostimme maljat ystävyydellemme ja kauniille Caprille.









maanantai 26. lokakuuta 2015

Arvonnan voittajat!

Kiitos kaikille kivoista kommenteista, oli helppo tulla takaisin blogiini, kun on näin mukava kannustusjoukko!
Iloista viikkoa teille jokaiselle!
Arvonnan voittivat  LEENA  NIEMI  ja MAARIT  LAMPELA!
Laittakaapa minulle osoitteenne mailiini  leilak@live.it
Kirjani tulee  teille postissa, nimmaritöherrykseni kanssa.
                Leila :) 










Napoli

Kun ulkosuomalainen ystäväni, Marja Sveitsistä, ehdotti minulle yhteistä matkaa Napoliin ja Amalfin rannikolle, olin heti valmis kuin partiopoika.
Olen ollut siellä  ennenkin, joten tiesin, että alue on  Italian kauneimpia seutuja.

Muutaman päivän kuluttua, olimme jo Rooman asemalla halaamassa toisiamme, onnellisina  jälleennäkemisestä.
Lähdimme iloisina ja seikkailunhaluisina junalla kohti Napolia.

Saavuimme illalla  Napoliin, missä tihutti vettä.
Onneksi hotellimme oli aivan aseman vieressä.

Aamulla heräsimme aikaisin, sillä olimme innokkaita tutustumaan Napolin keskustaan.
Ilma oli edelleenkin epävakainen, ja välillä saimme tihkusadetta niskaamme, mutta eipä meitä ole tehty sokerista, joten kävelimme Napolin eläväisiä ja kapeita kujia 8 - tunnin työpäivän verran.

Napoli on Napoli,  sellaista kaupunkia ei toista ole olemassa.
Napolilaiset itse sanovat, että Napoli on kaunis aurinkoisena päivänä, mutta ruma vesisateessa.
Useat, harmaat rapistuneet rakennukset, näyttävät surullisilta, auringon ollessa piilossa pilvien takana mutta napolilainen, vilkas ja värikäs elämä , saa unohtamaan sateenkin.
Kapeat kujat ovat pullollaan kojuja ja kauppoja: Tuoretta kalaa vesiastioissa tien varressa punaisten varjojen alla, vaatteita ja koruja roikkumassa talojen seinillä ja kioskeja, mistä voit ostaa kävellessäsi Napolin herkkuja, kuten friteerattua pizzaa.
Kaupat alkavat sisätiloista, mutta laajenevat kuin kalamyyjien mustekalojen jalat, pitkin katua.
Melua ja vilskettä:
Joku laulaa lauluja Napolin murteella, kitaralla säestäen
Joku huutelee naapurille kuulumiset laittaessaan pyykkiä kuivumaan parvekkeen reunan ulkopuolelle.
Joku lukee päivän lehteä seinään nojaillen, joku maalaa taulua piazzalla.

Pysähdymme syömään muutaman neliön kokoiseen trattoriaan.
Ruoka on maukasta ja sydämellä tehtyä; sipuleista haudutettua pastakastiketta on keitelty 4 -tuntia.
Lopuksi kysyn saako heiltä espressoa ruoan painikkeeksi, vaikka näen, että lilliputtiravintolassa ei ole minkäänlaista kahvikonetta.
Tarjoilija vastaa myöntävästi ja juoksee ulko-ovesta ulos.
Näen, miten hän lasin takana heiluttaa merkiksi yhtä sormeaan, kohti läheistä kerrostaloa.
Muutaman minuutin kuluttua, nuori poika pyyhältää ovesta sisään kahvini kanssa.
Tuotiinko espressoni  baarista, vai keittikö napolilaismamma sen minulle keittiössään?
Ei aavistustakaan.
Varmaa on, että kahvia ei  keitelty trattoriassa.

Napolilaiset  ovat tunnettuja kekseliäisyydestään:
Kun vuosia sitten, tuli  autoilijoiden turvavyöpakko, napolilaiset  kehittivät  t-paidan,  mihin oli eteen piirretty turvavyö.
T-paita päälle ja liikenteeseen.
Myös liikennevalot ovat napolilaisille kaupungin koristeita, värivaloja.
Ongelmaksi tuli, kun Amerikan presidentti tuli Napoliin vierailulle:  Mitäs nyt tehdään kun Amerikan presidenttikin näkee, että napolilaiset eivät pysähdy liikennevaloissa?
Homma hoidettiin.
Napolin keskustasta otettiin pois kaikki liikennevalot, laitettiin takaisin presidentin häivyttyä maisemista.

Ps. Matka jatkuu seuraavassa postauksessa:  Capri,  Sorrento,  Amalfi,  Positano.










keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Paluu

Tein hätäisen päätöksen, kun ajattelin, että en kirjoita enää tänne.
Minulla on ollut surkea olo ilman tätä blogiani, joten päätin, että jatkan sittenkin.
Täällä on minulle rakkaimmat kirjoitukseni, vuodatukset, ilot, seikkailut, ongelmat ja surut eli arkipäiväni, miten olisi mahdollista että jättäisin tämän kaiken.
Kaipasin myös teitä lukijoita ja teidän kommenttejanne, olette tehneet tätä matkaa kanssani, ja monista on tullut minulle tuttuja, jopa ystäviäkin.
Tarvitsen teidän läsnäoloanne ja rohkaisua, jotta pystyn kirjoittamaan ilolla, avoimesti.

Kirjoitan siis edelleen tänne elämästäni,  vaikka kirjoitankin Et-lehden verkkosivuillekin, erilaiset tarinat vain.
Näin on hyvä ja saan rauhan sielulleni.

Italiassa on edelleen mukavan lämmintä, vaikka välillä sateleekin.
Kun aurinko paistaa, niin päivälämpötila nousee yli parinkymmenen asteen.

Tänä aamuna istuimme aamiaispöydässä Sörtsön kanssa ja katselimme ulos ikkunasta, pilvetöntä taivasta.
Koira istui jaloissani ja tuijotti minua, pyytäen silmillään joka-aamuista herkkukeksiä.
Otin keksin käteeni ja tarjosin sitä Maximilie.
Hän nuuhkaisi sitä ja käänsi sitten välinpitämättömästi päätään.
Ei maistunut mamin keksit.

Ilmassa pörisi kärpänen.
Maxim tuijotti pörriäistä hetken hiljaa ja hyökkäsi sitten sen kimppuun, hypäten nopeasti ilmaan.
Aukaisi suunsa ammolleen ja söi kärpäsen sekunnissa, ilmalennossa.

Katsoimme Sörtsön kanssa toisiamme ja sitten keksipakettia.
Ajatuksemme yhtyivät:
"Minkälaisia keksejä me syömme, jos koira syö mieluummin kärpäsiä kuin meidän keksejä?"

Jatkan blogiani ensi viikolla, sillä olen lähdössä lyhyelle matkalle ystäväni Marjan kanssa Napolin rannikolle, Caprin saarelle, Sorrentoon, Positanoon.
Ajattelin, että kun tulen takaisin, arvon kaksi kirjaani, kaikkien blogini lukijoiden kesken, jotka ovat käyneet sillä aikaa täällä kommentoimassa.
Kiitokseksi siitä, että olette olemassa.

Nyt pakkaamaan!

Ps. Kuvassa oliivipuulaakso ja takana Spoleton linna.









perjantai 16. lokakuuta 2015

et-lehti

Postauksessani  "Blogistoori" vihjailin, että blogilleni on avautumassa uusi mahdollisuus, mutta en vielä uskaltanut kertoa asiasta.

Nyt se on virallista, joten kerronpa:  Olen et-lehden verkkosivujen uusi bloggari.
Siellä minun naamani nyt tuijottaa pallossa.

Tottamaar  olen iloinen tästä mahdollisuudesta, mutta se tarkoittaa myös sitä, että toistaiseksi  tämä sivu pysyy kiinni.
Olen julkaissut jo "Kampaajalla" postauksen lehden verkkosivulla, joten löydätte minut sieltä.

Toivon, että ette jätä minua yksin sinne harhailemaan, vaan aukaisette et-lehden verkkosivut, ja tulette minua moikkaamaan: Lukemaan uusia postauksiani, tykkäämäãn jos tykkäätte, kommentoimaan ja juttelemaan minun kanssa jos huvittaa.
Eli niinkuin ennenkin.
Osoite vain on eri.

Luulen, että tänään jo kirjoitan uuden postauksen, jos ei nyt mitään kummallista satu.
Kuten, että kaadun portaissa, käsi laitetaan kipsiin, enkä pysty kirjoittamaan kuukauteen.

Täällä voi silti tietysti käydä lukemassa vanhoja postauksiani, jos ei ole muuta tekemistä.

Tervetuloa Et-lehteen!
Odotan teitä siellä!

Leila









keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Kampaajalla

Hiukseni olivat kasvaneet huomaamattani  niin pitkiksi,  että en tuntenut itseäni peilistä. Tiedä miten ne olivatkin innostuneet  pitenemään vauhdilla, kun yleensä jaksoivat kasvaa vain hartioille asti. Roikkuivat selässä kuin lehmän häntä,  sillä minä en ole niitä onnekkaita, joilla pitkä ponnari  näyttää tuuhealta hevosenhännältä.

Tiistaiaamuna  huokaisin aamupalapöydässä Sörtsölleni: "Taidan mennä  leikkaamaan hiukseni. Mitäs sanot, jos leikkaan tukkani  ihan lyhyeksi, sopiskohan mulle?"
Viisas Sörtsöni vastasi rauhallisesti mutta vakaasti: "Vaikea sanoa, sopiiko sulle lyhyt tukka kun en näe luonnossa. Sanon mielipiteeni kun olet leikannut.
Jos en tykkää, niin menet Tortoretoon asumaan. Tulet takaisin kotiin kun hiukset ovat kasvaneet takaisin pitkiksi."
Että sillä lailla.
Kyllähän minä Tortoreton merenranta-asunnollani  viihtyisin yksinkin, jos olisi vielä kesä ja lämmin.
Ajatus syysmyrskyistä ylhäisessä  yksinäisyydessä ei oikein innosta.
Toivotaan parasta.

Maanantaisin kampaamot ovat kiinni, mutta tiistai on hyvä päivä mennä kampaajalle Italiassa, sillä se on ainoa päivä kun kampaamoissa on hiljaista.
Viikonloppua kohden kampaamoissa on tungosta, täyttyvät  kuin  Kuopion kalamarkkinat.
Olikohan tämä nyt hyvä vertaus,  käykö  Kuopion kalamarkkinoilla ihmisiä?
Italialaiset naiset käyvät kampaajalla kerran viikossa, jotkut jopa kaksikin.
Kampaaja pesee heidän hiukset ja laittaa ne nätiksi, kuin olisivat ylioppilasjuhliin menossa.
Italialaisten karheat hiukset kun eivät rasvoitu niinkuin suomalaisten, jotka näyttävät kahden päivän päästä siltä, kuin ne olisi sivelty voilla.
Ei minulla mitään voita vastaan ole, kunhan se on ruisleivän päällä.
Italialaiset kampaajat ovat ammattimaisia, tekevät työtään nopeasti ja varmalla kädellä, oli kyse kampauksesta tai leikkauksesta.
Lisäksi heillä on hyvä maku,  ja silmää nähdä, millaiset hiukset sopivat erilaisiin kasvonmalleihin ja persoonallisuuteen.
Laskukin on puolet siitä mitä Suomessa.

Ajan  Pandalla kohti Spoleton keskustaa lauleskellen kovalla äänellä  Sylvian joululaulua.
Muistan kyllä, että joulusta ei ole vielä tietoakaan, mutta nyt laulattaa tämä.
Kun pääsen kohtaan "Sä tähdistä kirkkain loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen", ääni värisee ja kurkkua kuristaa.
Vaihdan nopeasti kappaletta:
"Marylin, Marylin, milloin riisut jumpperin!"

Saavun kampaamoon, missä on vain muutama asiakas, ja pari kampaajaa, Paola ja Silvia.
Paola on omistaja, ja Sergion pojan vaimo. Silvia on Sergion veljentyttö, eli kuin menisi sukulaisiin kylään.
Silvia föönää vanhemman rouvan hiuksia, jonka harmaat hiukset ovat juuri värjätty ruskeiksi.

 Paola laittaa "graffie" eli "raapaisuja" nuoren tytön pitkiin hiuksiin, toisin sanoen ohuita raitoja vain päällyhiuksiin.
Istun alas kirkkaanvihreälle nahkasohvalle odottamaan ja otan käteeni juorulehden.
Silvia tuo minulle touhujensa välissä espresson.
Kampaamoihin pitää varata aika, mutta silti joutuu aina myös odottamaan vuoroaan.

Paola laittaa minulle kolmet eriväriset raidat: Vaaleat, kullanväriset ja sekaan vielä ruskeaa.
Kun värit ovat hiuksissani, huomaan peilistä, että minulla ei ole kulmakarvoja.
Tortoreton aurinko, kuuma kesä, on polttanut sekä hiukseni, että kulmakarvani.
Paola ehdottaa kulmien värjäystä, jotta saisin ilmettä kasvoilleni.
Siinä sitten istun värit päässä ja kunnon väriliipaisut olemattomissa  kulmissani, ja kurkin sivusilmällä neidin "raapaisujen" kohtaloa.
Vaihtelemme kuulumisia ja juoruja Spoleton elämästä.

Yhtäkkiä ovi aukeaa, ja sisään astuu kuusikymppinen nainen.
Hän kävelee nopein askelin Paolan luo ja ojentaa ranteensa Paolalle puhumatta mitään.
Katson ihmeissäni mitä tapahtuu: Paola laittaa rouvalle käsiketjun lukon kiinni,  ja rouva poistuu ovesta samantien ulos kadulle.
Paola kertoo minulle nauraen: "Tämä nainen asuu tässä yläkerrassa, ja tulee joka aamu samaan aikaan tänne, että laitan hänen käsiketjunsa kiinni, kun ei saa sitä itse."
Nämä ovat niitä hetkiä Italiassa, että tunnen itseni normaaliksi.
Ei tainnut olla naisella kaikki hevoset tallissa.

Hiuksiani pestään, hoidetaan ja lopulta leikataan ja kuivataan. Lattialle jää todisteeksi entisistä pitkistä hiuksistani läjä hiussuortuvia.

Väsähtäneenä istumisesta, mutta kevein mielin, lähden pois kampaajalta. Pandani peilistä kurkistelee uusi nainen, joka toivoo, ettei hänen tarvitse lähteä Tortoretoon.





,
Paola raapaisuvauhdissa.


Silvia föönää, asiakas kultturisoituu.


Hei mies, jos ajattelet, että naisesi on karmeimmillaan tukka pystyssä aamulla herätessään, et ole nähnyt häntä kampaajalla.



Tällaisen saa 50-eurolla, kun jaksaa istua 3-tuntia kampaajalla.









perjantai 9. lokakuuta 2015

Blogini stoori

Sain  "London and beyond" bloggarilta Lenalta haasteen  kirjoittaa blogini historiasta.
Otin haasteen mielelläni vastaan, joten tässä tämä tulee, vaikka eipä minulla pitkää blogihistoriaa ole, kun olen kirjoittanut blogiani vasta puolitoista vuotta.
Olen siinä vaiheessa, että olen oppinut juuri ja juuri kävelemään.
Jos blogini olisi lapsi.

Mietin ainakin vuoden blogini aloittamista, sillä pelkäsin kahta asiaa:
Riittääkö suomen kielen taitoni  vielä  kirjoittamiseen yli 20 -Italiavuoden  jälkeen ja miten ihmeessä selviän tietokonetekniikan kiemuroista, jotta blogini ulkoasu ei näyttäisi  suttupaperilta.
Mutta kun katselin huvittuneena ympärilläni  pyörivää italialaista elämää, ajattelin, että tapahtumat  on saatava paperille muidenkin iloksi.
Lapsuuteni ja nuoruuteni intohimo ja rakkaus kirjoittamiseen palasi sydämeeni, kymmenien vuosien hiljaisuuden jälkeen.
Lopulta päätin:  Antaa palaa! Meni suteen  tai  saveen!
Mitä tuo suteen tarkoittaa?

Syntyi  ensimmäinen postaukseni:  Sinappineste.
Tämä kirjoitus on minulle edelleen todella rakas, sillä siitä kaikki alkoi.
Muistan miten olin jännittynyt, julkaistuani  Sinappinesteen.
Ei minua kiinnostanut, lukisiko kirjoitukseni  joku vaan nauraako koko maailma minulle.
Minun tuherrukseni  oli nyt netissä näkyvillä, kaikille maailman viisaille ihmisille.
Apua!

Blogilistalta huomasin, että blogillani  olikin lukijoita.
Ihmettelin lukijamääriä:
"Onkohan nämä nyt ihan tosissaan? Lukevatko ihmiset todella MINUN blogiani?
Vai ovatko vahingossa joutuneet  sivuilleni? "

Sain lukijoista positiivista energiaa, rohkeutta ja uutta intoa kirjoittamiseen.
Olen kiitollinen  sekä suomalaisille että ulkosuomalaisille ympäri maailmaa.
Ilman teidän rohkaisevia kommenttejanne blogissa ja facebookissa, olisin jo heittänyt hanskat naulaan moneen  kertaan.
Siksi kaipaankin lisää kommentteja!

Kun minulla on kurja päivä ja laahustan nenä maassa, niin mikä ilo valtaakaan sydämeni kun luen sinun, lukijan kommentin: "Nauroin bussissa vedet silmissä kun luin postaustasi.  Kiitos."

Blogini tärkeimmät käännekohdat ovat olleet : 
- Postaukseni "Ulkosuomalainen", sillä en usko, että saan koskaan enää millään kirjoituksellani sellaista suosiota kun se postaus sai aikaan. Parissa päivässä n.3500 jakoa facebookissa.
Haukoin henkeäni ja iloitsin,  sillä se oli yhteistyöpostaus ulkosuomalaisten kanssa.
Sain ajatukset heiltä ja keräsin ne vain paperille.
100 ulkosuomalaisen yhteisiloa.
-Sain mahdollisuuden julkaista blogini kirjana  "Terkkuja Leilalta Italiasta" joulukuussa 2014.
-Aukaisin facebook-sivun blogilleni, minkä kautta olen saanut lisää lukijaystäviä.

Näinä päivinä blogilleni on avautumassa uusi, mielenkiintoinen mahdollisuus ja seikkailu,
mutta kerron uutisen teille vasta sitten kun asia on virallinen.
Minä, spontaani  höpöttäjä, pidän suuni tällä kertaa visusti kiinni.

Blogini sivua on katsottu tähän päivään mennessä 851 712  kertaa.
Hurja luku, mutta mitä kauemmin olen kirjoittanut blogia, sitä vähemmän olen kiinnostunut numeroista.
Kirjoitan niin kauan kun nautin tästä.
Numeroille ei voi eikä pysty kirjoittamaan rehellisesti, sydämellä.
Spontaanisuus syntyy kun kirjoittaa itselleen ja toiselle ihmiselle.

Blogimaailma on avannut minulle uuden ulottuvuuden arkipäivääni.
Olen päässyt tutustumaan muiden mielenkiintoisiin blogeihin; myötäelänyt, itkenyt ,nauranut , ihmetellyt, ihastellut toisten bloggareiden kirjoituksia.
Saanut jopa uusia todellisia ystäviä, sekä bloggareista että oman blogini lukijoista.
Olen kiitollinen tästä kaikesta.

Tulevaisuudessakin blogini  tulee olemaan kuten tähänkin asti.
Pötkötarinoitani italialaisesta elämästä, positiivisella asenteella.
Puran paperille tunteitani ja ajatuksiani, sitä mitä näen, koen ja teen.
Huumorilla tietysti.
Sivuni ulkomuoto ei tule paranemaan.
En osaa edelleenkään tehdä hienoja nettisivuja.
Vai miksi luulette, että blogini  otsikkokuvassa on viinirypäleen oksia ja ympärillä oranssinen raita?
Ajattelitteko, että väriraita on koriste?

Kiitos vielä Lenalle haasteesta, ja haastan edelleen kirjoittamaan oman blogihistoriansa seuraavat bloggarit:
Petran "Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä", Heidin "Heidin Italia", Irman "Wondersbykaari", ja Marjan "Marja maailmalla"










maanantai 5. lokakuuta 2015

Syyskenkiä

Minusta on kiva välillä tehdä tällaisia kuvapostauksia, hölmöilyjuttujeni sijaan, joten ajattelin nyt esitellä teille joitain italialaisia syyskenkiä, minulta kun usein kysytään, että minkälaisia kenkiä Italiassa käytetään.
Tämä ei ole mikään Milanon muotiviikon näytös,  vaan tavallisten tallaajien kenkiä, mitä näkyy katukuvassa. 

Näissä nilkkureissa ihastuin pitsiin, mikä pilkistää nilkoista. Tykkään kengistä, missä joku persoonallinen " jekku ", koska muuten pukeudun yksinkertaisiin vaatteisiin. 


Viime syksynä tulivat myyntiin tällaiset kengät, missä monia kullanvärisiä solkia. Aluksi ne näyttivät minusta vain nuorisokengiltä, mutta nyt näitä näkee ihan kaiken ikäisillä, ja tänä syksynä näistä on tullut vielä lisää malleja.

Herrainkengät ovat tulleet takaisin, hiukan muunneltuna vain, usein kaksivärisenä. Keväällä näitä myytiin sini-valkoisina ja beessi-valkoisina, nyt värivaihtoehdot ovat syksyisen tummemmat. Italialaiset nimittävät näitä "keilaajan kengiksi".  Minusta tyylikkään näköiset jalassa.

Yksinkertaisissa kävelykengissä on tänä syksynä paljon joitain pieniä yllättäviä lisäyksiä, mitkä tekevät kengistä erilaiset ja jopa veikeät, kuten nämä kengät, missä nokassa rautoja, eikä nauhoja ollenkaan. Usein on myös strasseja, vaikka nauhojen alla läpässä.

Kuka ei tykkää kullan 
värisistä soljista, niin raudan värisinäkin löytyy, mutta solkia ja rautoja riittää.
Sorry, nämä ovat hiukan kurassakin, olivat minulla aamulla jalassa.

Sokerina pohjalla italialaisten lempikengät. Näitä kävelykenkien ja lenkkareitten välimuoto kenkiä, on myyty jo kymmenisen vuotta ja joka kevät ja syksy tulee uusia erilaisia malleja, ja loputtomia värivivahteita.  Jokaisella italialaisella naisella on kenkäkaapissaan tällaiset. Urheilulliset ja tyylikkäät, sekä mukavat jalkaan. Korkoa on matalampana ja korkeampana. Nämä ovat mokkaiset,missä koristeena kiiltonahkaisia kohtia, ja merkin laatta nauhoissa sekä strasseilla tehtynä alkukirjaimena kengän sivussa.



Ei minulla muuta tällä kertaa. Toivon, että tykkäsitte katsella näitä. Tarkoitukseni oli tuoda vähän keveyttä maanantaipäivään, se kun on se viikon kurjin ja tylsin päivä.
Moi ja Ciao! Kuullaan taas ☺