lauantai 28. marraskuuta 2015

Verenpainetta

Miten minulle tapahtuu niin outoja juttuja, vaikka olen ihan normaali ihminen.
Ainakin suurinpiirtein.
Minulla ei ole mitään tekemistä asioiden kanssa, mutta silti  joudun  kummallisten tapahtumien pyörteeseen.

Muutama päivä sitten olin yksin kotona, kun tunsin oloni jotenkin oudoksi.
Otin verenpainemittarin esille, sillä ajattelin, että ehkä verenpaineeni  heittelee.
124/ 220!
Soitin hädissäni siskolleni, joka kehotti mennä salaman nopeasti sairaalaan, liikkumaan hitaasti ja olemaan rauhallinen.
"Voit saada sydänkohtauksen millä hetkellä tahansa! Ole rentona,  ettei nouse vielä!" Huusi armas sisareni puhelimeen.
Vai että rento ja rauhallinen, sen jälkeen kun sisareni on juuri antanut minulle kuolemantuomion.
Kävelin hermostuneena, siis paniikissa,  ympäri  olohuonetta näppäillen puhelinta, saadakseni  yhteyden  Sörtsòön.
Sergio tuli salamana hakemaan minut kotoa ja vei ensiapuun.

Ensiavussa mittasivat verenpaineeni välittömästi.
Onneksi se oli laskenut, 95/160
Lupasivat, että lääkäri tutkisi minut heti hätätapausten jälkeen.
Spoletossa oli ollut iso auto-onnettomuus, ja ihmisiä vietiin ja tuotiin paareilla, kuin Grey's  Anatomyssa.
Oloni oli nyt hiukan parempi, sillä koin olevani turvassa, kontrollin alla.

Kunnes minulle tuli epäilys.
Katsoin Sergioa ja sanoin säikähtyneellä äänellä: "Eihän me jätetty vahingossa koiraa pihalle?!"
Sörtsö lähti välittömästi kotiin, tarkastamaan tilannetta.
Sillä aikaa minä itkin suureen ääneen puhelimessa siskolleni koirani järkyttävää kohtaloa:  "Maxim on karannut, eikä osaa tulla kotiin! On jossain tienvarressa itkemässä, nälkäisenä ja janoisena! Varmaan jo kuollut!"
Ja taas verenpaine nousussa.

Vihdoin Sörtsö tuli takaisin selittäen, miten koira nukkui rauhallisesti sohvalla.
Sillä sohvalla, johon sitä on ehdottomasti kielletty menemästä.
Huokaisin helpoituksesta. 


Tunnit kuluivat, ja paarit vaihtuivat.
Odotimme seiniä ja ympärilläolijoita tuijotellen.
Sergio tunsi jokaisen nilkkansa nyrjähtäneen ja sormensa leikanneen vuoroaan odottavan potilaan.
Kävi juttelemassa joka toisen lippalakkimiehen ja kaljamahan kanssa, ja osoitti sitten sormella minua, mumisten korkeasta verenpaineesta.
Minä hymyilin kohteliaasti takaisin.

Kaikilla oli lappu  kädessä, erivärisillä palloilla.
Vihreät pallot niillä, jotka voivat odottaa, koska tilanne ei vakava.
Keltaiset pääsivät lääkärille puolen tunnin sisällä ja punapalloiset heti, koska olivat  hätätapauksia.
Minulla oli vihreä pallo.
Ja aikaa oli mennyt kolme tuntia.
Sergio oli hakenut  pizzeriasta pizzan, minä olin syönyt suklaapatukat sairaalan automaatista, juonut  ison pullollisen vettä,
ja käynyt 7 kertaa vessassa.
Lopulta olin niin rentoutunut, että unohdin koko korkean verenpaineen, ja hain automaatista kahvia.

Kun 4-tunnin jälkeen minut kutsuttiin sisälle nimellä Kiskiinen, kuten italialaiset nimeni lausuvat, olin niin levollinen, että makasin koivet ylhäällä tuolilla.

Naislääkäri tutki minut huolella, kuunteli sydämen ja keuhkot, ja lopuksi mittasi verenpaineen.
65/110
Lääkäri katsoi minua silmiin ja totesi rauhallisesti: "Ei ole mahdollista, että sinulla on ollut niin korkea verenpaine ja nyt näin alhainen.  Ei noin korkea verenpaine laske itsestään ilman lääkkeitä ja muutamassa tunnissa."
Katsoin lääkäriä suu auki.

Lääkäri kirjoitti tutkimuksen lopputuloksen sairauskertomukseen, antoi sen minulle käteen ja käski viedä omalääkärille.
Arvatkaa vienkö. 


Paperissa luki tutkimustulosten kohdalla:
SUOSITELLAAN TARKASTAMAAN VERENPAINEMITTARIN TAARA,  JA SÄÄTÄÄ  SE KOHDALLEEN.

Se siitä verenpaineesta.










torstai 19. marraskuuta 2015

Tervetuloa!

Kun muissa perheissä äiti jää Suomeen ja lapset lähtevät  maailmalle, niin meidän perheessä äiti on maailmalla ja lapset  lähtevät  Suomeen.

Nuorempikin "italialaispoikani"  Thomas,  muutti vuosi sitten  Tampereelle, veljensä  Petrikin perässä.
En tiedä, olenko ollut hyvä äiti,  mutta ilmeisesti rakkauden  synnyinmaahani  Suomeen,  olen  sytyttänyt kummankin poikani  sydämeen.
Vaikka ikävä on välillä sydäntä raastavaa, niin olen kuitenkin onnellinen siitä, että veljekset saavat elää yhdessä  siellä Suomessani.

Maanantaina Thomas tuli kotiin, lomalle Italiaan viikoksi.
Tällä kertaa hän ei tullut yksin, vaan Thomaksella oli mukanaan oma  rakas, Anne nimeltään.
Sergion kanssa, haimme heidät Rooman lentokentältä, tämä kun oli  "miniän"  ja  "anopin"  ensitapaaminen, niin aloitettiin kohteliaisuudella, ettei nuorten  tarvinnut körötellä junalla Roomasta Spoletoon.

Aamulla lähtiessä silitin koiraani  Maximia ja kerroin  hänelle iloisen uutisen:  "Mami  lähtee hakemaan Thomasta lentokentältä, veljesi tulee kotiin! Odota täällä, ota pienet torkut sohvalla, niin sitten mami tulee takaisin veikkasi kanssa."
Maxim heilutteli päätään puolelta toiselle, kuunnellen keskittyneesti.
Minusta hän hymyili.
Sergio seisoi  oviaukossa ja sanoi hiljaisella äänellä:  "Kerro nyt sitten kuitenkin Maximille, että ei Thomas jää tänne,  vaan palaa Suomeen viikon päästä.
Ettei tule mitään pettymyksiä, kun Thomas lähtee."
Pistettiinköhän minua jotenkin halvalla?

Lähdimme ajelemaan kohti Roomaa.
Kello oli vasta 7.30, joten aurinko paistoi vaisusti tienvarren puihin ja kukkiin, pelloilla oli usvaa ja hentoja valkoisia pilviä liiteli hiljaa paikasta toiseen, alhaalla vuorten rinteiden edessä.
Minä olin onnellinen.
Kohta halaisin rakasta poikaani, jota toiset jo mieheksi kutsuvat.

Samassa jännitys pyöri vatsassani:  Miten tervehdin Annea? Jos annan käden, se voi tuntua kylmältä tervehdykseltä. Jos halaan, hän voi säikähtää ensitapaamisella syliin hyppelevää anoppia.
Otin puhelimen esille, ja näpytin "muutamalle" läheisille ulkosuomalaisystävilleni viestin facebookiin (n.1500 hengen ryhmään):  Miten minun pitää käyttäytyä?!
Sain viitisenkymmentä vastausta: Kuka kehotti tietysti halaamaan, kuka antamaan poskisuukkoja, kuka oli sitä mieltä, että ensitapaamisella annetaan kättä ja esitellään.
Siskoni Tiina oli minua jo neuvonut edellisenä päivänä: "Koita nyt olla vähemmän oma itsesi, esitä pidättyväistä, ettei Anne heti pelästy sua."
Vai niin.

Kun saavuimme lentokentälle, aurinko paistoi jo korkealla taivaalla, ja ilma oli kesäisen lämmin.
Juoksimme tuloaulaan, minä edellä ja Sörtsö harppoen kymmenisen metriä perässä.
Pysähdyin saapuvien lentokoneiden taulun eteen, katsomaan joko kone Helsingistä oli laskeutunut.
Taulussa luki saapuneet lentokoneet: Barcellona, Tokio, New York,  Bangkok.
Helsinkiä ei ollut listassa.
Paniikki!

Eikö kone ole lähtenytkään  Suomesta?
Onko kone kaapattu ja matkustajat viety  Siperiaan?
Oliko Helsinki-Rooma reitillä vaihto  Bangkokissa?
Tällaisia realistisia ajatuksia tulee, kun ihminen on jännittynyt.
Tai ainakin minulle tuli.
Repäisin ohi kävelevää lentokentän työntekijää hihasta ja huolissani huudahdin:" Eikö  Helsingin kone ole laskeutunut? Miksi  Helsinkiä ei näy taulussa? "
Virkailija katsoi minua silmiin ja vastasi rauhallisesti: "Helsingin koneet laskeutuvat tulohalliin numero 1, olette tulohallissa numero 3."
Että sellaista.
Olimme väärässä hallissa.
Samassa soi puhelin.
Thomas. Yhdeksän vastaamatonta puhelinsoittoa.
Vastaan ja kuulen Thomaksen ääneen:"Äiti, missä ihmeessä sä oot?!"

Kun vihdoin käytävällä löysimme toisemme, olin niin iloinen, että unohdin viralliset ja epäviralliset käyttäytymissäännöt: Juoksin vauhdilla, laukku olkapäällä keikkuen kohti Thomasta ja Annea, ja halasin helpottuneena kummankin.
Anne hymyili iloisen avoimesti.
Olin välittömästi varma, että kiva likka!
Olin kyllä kuullut jo etukäteen, että Anne on iloinen ja välitön.
Pari Thomaksen serkkutyttöä olivat jo tavanneet hänet Tampereella kahvilassa.
Siskoni Helsingistä oli kuullut kehuja heiltä, ja kertonut asiasta Tampereen siskontytölle, joka oli kertonut veljelleen, joka oli kertonut siskolleen Amerikkaan, joka oli kertonut äidilleen Suomeen, joka laittoi minulle  viestin Italiaan: "Mukava tyttö se Anne."
Mutta tästä ei kerrota Annelle.
Tervetuloa Italiaan ja ihanaan hauskaan sukuumme!

Ps. Kuvassa Anne ja Thomas: Bella ja crazyboy









tiistai 10. marraskuuta 2015

Mummo ratissa

Olin eilen illalla jumpassa, missä Paolo, ohjaaja, kertoi, mitä hänelle oli sattunut aamupäivällä.

Hänellä oli auto parkissa marketin edessä, ja kun hän oli kävelemässä autoaan kohti, raskaat ruokapussit käsissään, näki hän sinisen Opelin peruuttavan autoaan kohti.
Heitti pussit pellolle, tai maahan, ja juoksi  tuulta nopeammin autolleen, huutaen: "Ferma! Pysähdy! "
Samassa oli neljä muutakin karjumassa fermaa Opelin takana, tuottamatta minkäänlaista tulosta.

Auto liukui kevyesti mutta varmasti kohti Paolon autoa.
Rysäys ja auto pysähtyi.
Paolo juoksi hengästyneenä paikalle ja koputti ikkunaan.
Auton ikkuna aukaistiin, ja ikkunasta kurkisti 90-vuotias mummo rauhallisena mutta hämmästyneenä.

Paolo: "Peruutitte autoni kylkeen."
Mummo: "En peruuttanut minä ainakaan."
Samassa mummo oli jo häipynyt liikenteeseen.

Paolo ja neljä todistajaa jäivät seisomaan suu auki keskelle tietä.
Joku tuhahti: "Ei 90-vuotiaat voi ajaa enää autoa!"
Johon Paolo: "Voi ne, mutta ei tämä yhdeksänkymppinen."

Että sillälailla.
Sellainen suloinen mummo.
Joko hän oli menettänyt täysin todellisuudentajun, taikka sitten hän oli yllättävän juoni, melkein satavuotiaaksi.
Tiedä häntä,  mutta varmaa on, että tämä ei ollut mummon eka eikä vika kolari  tämän viikon aikana.









torstai 5. marraskuuta 2015

Amalfin rannikko

Marjan ja minun  Napolin matka  jatkui lopuksi Amalfin rannikolle: Viimeisenä, mutta myös sokerina pohjalla:  Sorrento, Amalfi  ja Positano.
Olen nähnyt 30-vuoden aikana monia kauniita, ja toinen toistaan erilaisempia maisemia Italian vuoristosta, merestä, laaksoista, metsistä, koskista, kaikkea sitä mitä Välimeren luonto tarjoaa, mutta Amalfin rannikko on ehdottomasti yksi kauneimmista paikoista, mitä Italiassa olen nähnyt.

Matkustimme  Sorrentoon paikallisella junalla, Napolin lättähatulla;  kymmenen kilometrin  tuntivauhtia, pysähtyen  30-kilometrin matkalla  112- kertaa, tai jotain sinnepäin.
Ei sen puoleen, eihän meillä kiire ollut.

Toisella puolen käytävää istui kerjäläisperhe:  Äiti, isä, n. 7-vuotias poika ja rattaissa nukkumassa tutti suussa, vain muutaman kuukauden ikäinen vauva.
Perheestä näki,  että he olivat onnellisia.
Äiti silitteli vauvan hiuksia ja korjaili peittoa hymyssä suin, isä ja poika juttelivat keskenään ja nauroivat.
En ymmärtänyt, mitä he puhuivat, sillä he eivät puhuneet italiaa, mutta aistin läheisen, leppoisan tunnelman.
Mietin heidän elämäänsä.
Voisinko olla onnellisempi vapaana kuin taivaanlintu kuljeskellen paikasta toiseen, mutta ilman sosiaalista verkostoitumista; ei  työpaikkaa,  ei  koulunkäyntejä. Elämää yhteiskunnan ulkopuolella, hyvässä ja pahassa.
Yhtäkkiä isä sanoi napakasti jotain pojalleen, vain yhden sanan.
Poika nousi välittömästi pystyyn ja käveli ripeästi viereiseen vaunuun.
Näin lasin takaa, miten hän kerjäsi  rahaa matkustajilta.
Kiitteli saamistaan kolikoista.

Näimme  Sorrentoa vain läpikulkumatkalla, sillä vaihdoimme siellä junan bussiin, jatkaen matkaa serpentiinitietä vuorten reunoilla, mistä kymmenien  metrien  putous suoraan meren aaltoihin.
"Mahtavat maisemat!" huusi joku.
"Apua, apua, nyt mä kuolen!!" huusin minä, ja jarrutin jaloilla bussin vauhtia, jokaisessa mutkassa.

Amalfi seisoo vuoren rinteessä, talot päällekkäin, ylhäisessä yksinäisyydessä, tuijottaen kallionkielekkeitä ja loputonta merta.
Muu maailma on siellä jossain,  Jumalan selän takana.
Kiertelimme värikästä keskustaa, kapeilla kivisillä kujilla. Paikalliset sitruunat täyttivät katujen kaupat, tuoreista tuoksuvista sitruunoista, loputtomiin Limoncello pulloriveihin.

Istahdimme tavernaan lounaalle, mereneläviä ja  kesäkurpitsaa.
Hups, olikin luksustaverna: Viinilistalla pullo viiniä jopa 3700 e, seinällä Michelintähti taulu.
Onneksi ei tilattu tarjoilijalta "suosittelemaansa hyvää viiniä", ettei mennyt Sörtsön kihlasormuskin viinipullon maksuun, ja oltaisiin vielä jääty Marjan kanssa muutamaksi viikoksi  keittiöön pesemään astioita.
Tilattiin viiden euron talon viiniä.
Mutta arvokkaasti.

,

Iltapäivällä jatkoimme matkaamme Positanoon. Siitä tuli välittömästi minun lempipaikkani. Aurinko paistoi ja lämmitti päälakea ja sydäntä. Maisema yhäältä alas merelle,jyrkässä rinteessä kukkivine puutarhoineen, oli niin kaunis, ettei se tuntunut todelliselta. Alhaalla merenrannalla ihmiset ottivat aurinkoa, pelasivat palloa paljain jaloin.
Taiteilija maalasi rantakadulla kuvaa omanlaisestaan Positaanosta.









sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Aamukävelyllä

Marraskuu alkoi, mutta aurinko kutsui meitä ulos aamukävelylle.
Keski-Italiassa elämme aikaa, jolloin on vielä merkkejä kesästä kukkivine ruusuineen ja auringonkukkineen, mutta samaan aikaan puissa vaihtavat lehdet väriä vihreistä keltaisiksi ja punaisiksi.
Viinirypäleviljelykset ovat  talvipuvuissa ilman lehtiä ja hedelmiä, uudet viinit ovat myynnissä kauppojen hyllyillä.
Sen sijaan granaattiomenapuut ja khakipuut ovat loistossaan, lahjoittaen runsaasti hedelmiään näinä aurinkoisina syyspäivinä.

Täälläkin on neljä vuodenaikaa, talvi tulee vielä Spoletoonkin, tämän leudon syksyn jälkeen.
Vielä jonkin aikaa, saamme edelleen useinkin nauttia parinkymmenen asteen lämpöisistä päivistä.
Ei meillä lumimyrskyjä ja paukkupakkasia ole talvellakaan, vain ruskaa ja aurinkoa kirpeässä ilmassa, kuten myös kurjia kosteita ja sumuisia päiviä.

Harpoimme kävelytiellä Maxim-koirani  vetäessä sinnikkäästi narusta, se olisi halunnut kirmailla pitkin peltoja ja moikata vastaantulevia tyttökoiria, mutta mami ei suostunut moiseen touhuun, sillä sunnuntai-aamuisin kävelytiellä on perheellisiä lenkkeilijöitä, kävelijöitä ja pyöräilijöitä.
Räpsin kännykälläni  kuvia  ympäristöstä, jotta saatte kuvaa siitä, minkälaisissa maisemissa elän ja vaikutan.
Vaikka en minä mitään vaikuta, sopi vain kivasti sanonta tähän.

Kotikaupunkini  on rauhallinen pikkukaupunki  vuorten, kukkuloiden ja laaksojen  keskellä.
Täällä seikkailee Don Matteo,  eli Isä Matteo, jos olette nähneet sarjaa TV:stä; se kuvataan  Spoletossa.
Jos haluatte niin voin käydä kertomassa terveisenne baskeripää papille.

Ei minulla muuta tällä kertaa, kuvat puhukoon puolestaan.
Leppoista marraskuun ensimmäistä sunnuntaita,
toivottelee  Leila, Sörtsö ja Maxim.