lauantai 30. huhtikuuta 2016

Hammaslekuri

Hammaslääkärin lasiovessa lukee: "Soita kelloa".
Auringonsäteet paistavat suoraan silmiini ,ja yritän tirkistellä, missä se ovikello on.
Ei löydy.
Mietin, että pitäisiköhän mennä hammaslääkärin vastaanottohuoneen ikkunan alle  huhuilemaan.
Samassa kuuluu klik ja ovi aukeaa itsestään.
Joku oli nähnyt  huolestuneen  pärstäni ovivideolta ja aukaissut  oven.

Odotushuone  on moderni ja siisti mutta lämminhenkinen  kuin kodin olohuone.
Istun alas nahkaiseen nojatuoliin ja vilkaisen  seinällä olevaan televisioon.
Hammashoitaja kävelee käytävää minua kohden hymyillen samalla leveästi.
Kyllä minäkin hymyilisin, jos ei olisi porakone seinän takana odottamassa.

Astun hennon, tumman hammashoitajan  perässä sisälle poraushuoneeseen.
Hammaslääkäri  valkean valkoisessa takissaan antaa minulle kättä ja esittelee  itsensä:
"Hei Leila! Olen Roberto."
Vai niin, ajattelen minä.
Roberto huomaa epäilevän, harhailevan katseeni ja jatkaa:
"Istu alas. Ei tarvitse pelätä, olen helläkätinen ja voit nostaa heti kättä jos vähänkin sattuu."
Roberto on mukavan, leppoisen ja luotettavan näköinen, pitkä kolmekymppinen mies, joten päätän luottaa.
Eihän tässä nyt oikein muutakaan voi,  kun on viisikymppinen eikä viisivuotias,  joten jätetään tällä kertaa itku ja huutokohtaus väliin.
Istun tuolille ja hammashoitaja aukaisee minulle pääni yläpuolella, katossa olevan TV:n.
Kysyy: Musiikkia vai tv - ohjelma?"
Valitsen musiikin,  sillä ei tämä ole ihan nappiin oleva paikka katsella rakkauselokuvaa, ja itkeä hammaslääkärin takin hihaan.

Roberto hoitaa hammastani ja aina välillä rauhoittelee silitellen käsivarttani.
Ihme ja kumma, oloni on levollinen.
Melkein unohdan olevani hammaslääkärissä.
Sanoin melkein.
Roberto tuoksuu hyvälle,  puhtaalle, miedolle saippualle.
Rentoudun.

Illalla nukahtaessa tunnen vieläkin hammaslääkärin miellyttävän tuoksun ympärilläni.
Rakastuin hellään ja turvalliseen hammaslääkäriini.
Ei mitään forever rakkautta.
Mutta kyllä tämä yhden päivän kestää.
Kunnes rakastun päiväksi johonkin toiseen.
Vaikka liikennepoliisiin.

PS. Kuvat odotushuoneesta.












lauantai 16. huhtikuuta 2016

Pieni punainen kortti

Pyyhin pölyjä laiskasti kirjahyllystä, kun yhden kirjan välistä putoaa pieni punainen kortti.
Rakkauden väri.
Syntymäpäiväonnittelut  Sörtsöltäni.
Luen kortin:  "Olet epätoivoinen tapaus, mutta en voisi elää ilman sinua. Ti amo. Rakastan sinua."
Kyyneleet valuvat silmistäni, nyyhkytän, itken, lopulta ulvon.

Minä ja Sörtsö olemme eroamassa.

En voi enkä haluakaan palata takaisin; kääntyä ympäri, aloittaa alusta, etsiä ja löytää uusia onnellisimpia polkuja.
Surutyö on silti tehtävä, käytävä  sydän verellä läpi 7-vuotta elämää.
Yhteiset aamunaurut,  käsi kädessä rohkeasti läpikäydyt vaikeudet ja surut, iloiset loma-matkat, riidat jotka loppuivat itkuun ja rakkauteen.
Muistoja yli äyräiden,  kipuja jotka purkautuvat loputtomilla kyynelillä.
Itken minä, itkee Sergio.
Vain yksi ajatus:  "Miksi meille kävi näin?"

Miksi rakkaus ei riittänyt onnelliseen elämään?
Eikö rakkaus ole kaikkivoipa, ääretön, kaiken kestävä ja kärsivä?

Minä olisin halunnut muutoksia, Sergio muuttumattomuutta.

Se mikä oli Sörtsön ilo, oli minun suruni.
Hän halusi pysyä tässä kaikessa tutussa ja turvallisessa;  Spoletossa, missä lapsuuden kujeet, nuoruuden rakkaudet,  sukutalo viljapeltoineen,  lapset ja lapsenlapset.

Minä olisin halunnut aloittaa alusta uudessa paikassa, uudessa meidän elämässä.
Viimeisen vuoden aikana koin itseni päivä päivältä surullisemmaksi, toivo sisäisestä rauhasta hiipui,  tämä ei ollut minun paikkani, minun kotini.
Minä en kuulunut Sergion perheeseen, minä olin yksinäinen äiti, jonka lapset olivat Suomessa.
Minä olin minä ja Sergio oli Sergio, emme olleet enää me.
Ymmärsimme,  että ollaksemme onnellisia, meidän on erottava.

Kävelen ulos elämästäsi haparoivin  askelin,  mutta tiedän, että olemme tehneet ainoan oikean päätöksen.
Tulevaisuus lahjoittaa vielä meille kummallekin iloa ja hymyä, uusia alkuja.

Kunhan vain jaksan kävellä ulko-ovelle asti, ulkona paistaa aurinko.