sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Bussissa

Maanantaiaamuna ryntään bussiin toisten puolinukkuvien töihinmenevien seassa.

"PIIP PIIP PIIP!!!" Bussikortin leimauskone sekoaa. Kuukausikorttini  on mennyt umpeen.
Jään seisomaan paikalleni tuijottaen bussikuskia ja heiluttaen samalla korttia kädessäni.

Sopeutumisprojektini  Suomeen on vaiheessa kaksi, eli olen oppinut jo suomalaisia käytäntöjä, joten pystyn toimimaan melko huomaamattomasti muun kansan joukossa, vaikka  monet asiat toimivatkin eri lailla kuin Italiassa.

Mutta sitten tulee välillä yli- ja alilyöntejä, eli joko käyttäydyn kuin italialainen unohtamalla kokonaan  Suomen sosiaaliset säännöt,  tai sitten muutun poliisiksi, joka kyttää muiden ihmisten käyttäytymistä, että jokainen suomalainen noudattaa sääntöjä.
Kuten eräänä päivänä kun bussiin astui tyttö, joka ei ollut viitannut kädellä pysähtymisen merkiksi mutta bussi pysähtyi  silti ja otti tytön kyytiin. Olin vähällä juosta tytön luokse tuhisemaan:
"Kuule, et viitannut. Pois bussista ja takaisin pysäkillle."
Etsin vielä kultaista keskitietä omaan käyttäytymiseeni.

Useimmiten teen kuitenkin alilyöntejä, kuten neuvon siskoani parkkeeramaan autoa kaupungin keskustassa pieniin koloihin ja läntteihin, jotka eivät nyt ihan varsinaisia virallisia parkkipaikkoja ole,  auton alle kun  jää jotain viivamerkkejä tai osa autosta on jalkakäytävällä, mutta auto mahtuisi siihen aivan nappiin.
Ihan turhaan jää hyviä autopaikkoja  tyhjilleen kaupungin keskustan epätoivoisessa parkkipaikan etsinnässä.

Alilyönniksihän se meni bussikortinkin kanssa. Jos joka päivä kuljen samalla bussilla ja maksan matkani, niin eikö se ole ihan oikeus ja kohtuus, että silloin tällöin voin kulkea myös lintsillä, maksamatta. Italialaisessa kaupunkibussissa se oli ihan normaalia, että osa ihmisistä matkusti ilman lippua. Joillain se oli tapa, jotkut eivät  olleet ehtineet ostaa lippua tai ei ollut pikkurahaa siihen. Bussikuski vain ajeli ja jätti lippuasiat matkustajille, jotka tiesivät saavansa sakot, mikäli tarkastaja astuisi bussiin. Paitsi jos olet tarpeeksi nopea hyppäämään bussista kadulle.

Tällä kertaa oli onnekseni mukava kuski, joka pienen juttelun jälkeen osoitti minulle penkkiä, johon helpottuneena istahdin. Viereeni istui  nuori nainen, mistä  tulin iloiseksi, sillä tunsin itseni laihaksi.
Kukapa lihavan viereen istuisi,  joka vie ruhollaan puolitoista penkkiä.
Yritinkin istua niin, että vieruskaverin hihakaan ei osuisi omaani. Tässä me laihat vain istutaan vierekkäin.

Luin seinäkyltistä: Astu bussista ulos rauhallisesti takaperin.
Häh? Laitoin lasit päähäni ja luin uudelleen.
Ai , lastenvaunujen kanssa.

Yhtäkkiä joku meinasi juosta pysäkiltä starttaavan bussimme eteen,  ja kuski tööttäsi kovaäänisesti.
Kukaan ei reagoinut mitenkään.
Paitsi minä tietysti huudahdin ääneen:" Voi ei ! Läheltä piti!"

Tämä on se kompastuskiveni.
Minun on mahdotonta oppia olemaan puhumatta itsekseni.


PS.Kuvassa italialaissuomalainen aamupalani  ennen bussiin menoa: Puuroa ja espressoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti